Eläinelokuvia ja itkunpurkauksia

Minä olen aina ollut kova itkemään. Itken lähes naurettavan helposti, surutilanteiden lisäksi ihan vain liikutuksesta, yllätyksestä tai ilosta. Katsoessani elokuvia – olivat ne sitten draamoja tai komedioita - olen jatkuvasti varautunut kyyneliin, ja ollessani vihainen minulle tuottaa usein melkoisia vaikeuksia olla sortumatta vuolaaseen itkeskelyyn yrittäessäni suorittaa raivokasta huutoa. Joskus itkeskelen ihan ilman mitään järkevää syytäkään. Mikään ei kuitenkaan saa minua vollottamaan varmemmin, kuin elokuvien eläimille sattuvat onnettomuudet.

Ensimmäiset muistikuvat herkkyydestäni jäljitän olohuoneemme sohvalle esikoulun ja ala-asteen alun paikkeille. Televisiosta tuli monille tuttu, Beethoven-nimisestä koirasta kertova perhe-elokuva, joka useiden kommellusten ja vaikeuksien jälkeen päättyi mitenkäs muutenkaan kuin onnellisesti. Vaikka Beethovenille ei muistaakseni mitään erityisen kamalaa elokuvassa tapahtunutkaan ja tarina päättyi hilpeisiin tunnelmiin, muistan itkeneeni lohduttomasti jo pienimmistäkin viittauksista elokuvan koirille sattuviin haavereihin. Lopulta äiti hermostui epätoivoiseen itkuuni ja minä päätin, etteivät eläinaiheiset elokuvat tee hyvää mielenterveydelleni.

No, tuli vuosi 2003 ja elokuvateattereihin pamahti Aleksi Mäkelän ohjaama ja muun muassa tyttöjen silloin kovasti ihaileman Jasper Pääkkösen tähdittämä Pahat Pojat, joka kertoi rikollisuuden polulle päätyvistä veljeksistä ja heidän vaikeasta elämästään. Elokuva oli suuri hitti jopa meidän silloisten ala-asteelaisten keskuudessa, ja niinpä kaksi kaveriani riensivät innosta puhkuen elokuviin katsomaan kyseistä leffaa. Seuraavana päivänä koulussa sain kuulla, kuinka eräässä elokuvan kohtauksessa muuan viattomalle koiralle oli käynyt varsin ikävästi. Minä katsoin tyttöjä kauhusta pyörein silmin, melkein kyyneliä pusertaen, ja vannotin, etten koskaan halunnut nähdä tuota kaameaa elokuvaa!

Vuodet vierivät leppoisasti enkä kertaakaan törmännyt tilanteeseen, jossa minun olisi täytynyt nähdä vilaustakaan kammoksumastani elokuvasta. Tilanne kuitenkin muuttui yläasteen toisena tai kolmantena vuonna, kun äidinkielen tunnilla ahkeroivat opetusharjoittelijat päättivät näyttää luokallemme pätkän tietysti juuri Pahoista Pojista. Sormet ristissä rukoilin epätoivoisena, että näytettävä kohtaus olisi mikä tahansa muu kuin se koiran kohtaloksi päättyvä, mutta neiti Kohtalo halusi ilmeisesti noudattaa kohdallani käänteispsykologiaa: luokan valkokankaalle pamahti kuva Vesa-Matti Loirista, jonka vihainen roolihahmo otti ja tappoi julmasti poikansa rakkaan koiraystävän. Huolimatta siitä, että yritin sydän pamppaillen peitellä silmiäni tuskanhikeä tirskuvin sormin, en voinut olla kuulematta tai sen myötä myöskään visualisoimatta noita kauheita tapahtumia. Loppupäivän istuin opetusharjoittelijoille katkerana, yrittäen viivytellä väistämätöntä itkunpurkaustani.


Tuosta päivästä lähtien olen vältellyt melkeinpä mitä tahansa eläinaiheisia elokuvia kuin ruttoa; todistihan jo Beethoven, että edes lastenelokuvat eivät ole turvallisia pikkuiselle psyykelleni. Uusin kielletylle alueelleni asettunut elokuva on vuoden 2009 puolella ilmestynyt Hachiko – tarina uskollisuudesta. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo koirasta, joka odottaa vuosia kuolleen isäntänsä saapumista juna-asemalle. Kuultuani elokuvasta kieltäydyin välittömästi katsomasta sitä jo ennen, kuin olin kuullut elokuvan juonesta sanaakaan. Kerran satuin kuitenkin törmäämään Hachikon arvosteluun eräässä lehdessä, ja arvostelun luettuani itkemieni liikutuksen kyynelten määrää olisi voinut verrata jättimäiseen vesilammikkoon. Pelkästään tätä kirjoittaessani olin vähällä juosta nyyhkyttäen auringonlaskuun.

Mikä näissä elokuvissa sitten saa silmäni niin kovin kostumaan? Jokainen on tietoinen siitä, että maailmassa eläimille sattuu jatkuvasti äärettömän surullisia asioita, joko ihmisten toimesta tai muuten. Arkipäivän ärsykkeiden tulvassa tämä tieto ei kuitenkaan ole jatkuvasti läsnä, ja toisinaan joudumme kohtaamaan ikäviä tosiasioita elokuvien kautta. Eläimet ovat viattomia luontokappaleita, ja kun eläin joutuu suotta kärsimään – etenkin, kun kärsimyksen aiheuttajana on toimintansa epäoikeudenmukaisuudesta varsin tietoinen ihminen – ovat kaikki surun ja näin ollen myös itkun aiheet koossa. Ihmisen ja toisinaan myös ihan vain elämän raakuus on asia, jota on mahdotonta hyväksyä tai ylipäätään kohdata ilman myötätuntoa.

Pidemmälle ajateltuna eläinelokuvien välttelyni on kuitenkin turhaa. Tällaiset elokuvathan juuri tuovat tietoomme asioita, joihin meidän on mahdollista vaikuttaa. Toisinaan meitä on muistutettava kamalista asioista itkunkin uhalla, ja toivon mukaan tämä saa meidät toimimaan myös eläinten oikeuksien ja onnellisen elämän puolesta. Sitä paitsi näiden elokuvien tarkoitushan on yleensä juuri koskettaa katsojaansa – olen siis elävä todiste eläinelokuvien vaikutusvoimasta. Vaikka tarkoituksena nyt sitten olisikin ollut tehdä ihan vain hyvän mielen perhe-elokuva.

Varvaspohdintoja

Kaikessa kauneudessaankin ihmiskehossa on yksi paikka, joka saa minut kerta toisensa jälkeen kovin hämilleni: varpaat. Joka kerta katsahtaessani noita jalkojeni sormienkaltaisia tynkiä kummastelen mielessäni, miten niiden on mahdollista näyttää niin kovin eriskummallisilta. Syvällisissä mietiskelyissäni olen jopa päätynyt pohtimaan, mitä vaikkapa mahdolliset ystävämme avaruudesta ajattelisivat näistä pikku palleroisista. ”Mitä ovat nämä sormet jaloissa? Millaisia käytännön sovelluksia ne hoitavat? Miksi ne ovat niin lyhyitä käsien sormiin verrattuna? Mitämitämitä?” Nojoo, hitostako minä tiedän, vaikka näillä ystävillämmekin varpaat olisi – pointtini on, että varpaat ovat hassuja. Kovin hassuja tosiaan!

Tutkimusmatkani varpaiden hilpeään maailmaan ei ole mikään uusi ilmiö. Ensimmäisen kerran varpaat herättivät mielenkiintoni jo pienenä tyttönä, kun havaitsin teini-ikänsä loppuvaiheita elelevän isoveljeni varpaiden läsnäolon, tuijottelin niitä hetken mietteissäni ja totesin lopulta veljelleni epätoivoisesta ihmetyksestä pyörein silmin: ”Sulla on kauhian pitkät varpaat!” No, veljenipä siirsi itsekin katseensa varpaisiinsa, pällisteli niitä hetken ja sanoi lopulta: ”Hyi hemmetti, niinpä onkin!” Varvasvalaistumistamme seurasi hetken varpaiden näpertely, jonka seuraamana johtopäätöksenä saatoimme todeta, että kyllä, veljeni varpaat olivat pitkät ja että varpaat ovat toisinaan aika pöljän näköisiä pikkunakkeja.

Epäluuloni varpaita kohtaan vahvistuivat, kun saavuttaessani teini-iän huomasin omienkin varpaideni kasvaneen koomisen pitkiksi. Eiväthän ne todellisuudessa sen pitemmät olleet kuin muidenkaan varpaat saatikka koomisetkaan, mutta ylipäänsä se, että varpaat ovat yleensä pitempiä kuin huomaammekaan, sai minut lievästi oudoksumaan omia varpaitani. Sen kummempia ajattelematta saatoin aikaisemmin esimerkiksi piirtää varpaat vain täydellisen pyöreiksi pikku palluroiksi jalkojen kärjissä. Vaan toisin on nyt! Nyt piirtämäni varpaat muistuttavat… no, varpaita. Hui sentään!

Seilaillessani varvaspohdintojen maailmassa on suhteeni varpaita kohtaan äitynyt toisinaan myös huvitusta herättäviin varpaidenvälttelytilanteisiin. Kun ystäväni päätti ottaa tavakseen huitaista jalkansa syliini ja käskeä minua kiusallaan hieromaan jalkojaan, en voinut muuta kuin kirkaista sisäisesti ja palata muisteloissani traumaattisiin varvaskokemuksiini – paitsi että minullahan ei ole traumaattisia varvaskokemuksia. No, varvashavaintojeni aiheuttamiin kysymyksiin varpaidemme ihmeellisestä olemuksesta.

Vaan palatakseni nykyhetkeen, ei minulla todellisuudessa ole yhtikäs mitään rakkaita varpaitamme vastaan. Emmehän oikeastaan olisi mitään ilman varpaitamme; jos jalkojemme kärjet koostuisivat vaikkapa sorkista tai kavioista, voisi kulkumme näyttää varsin oudoksuttavalta – puhumattakaan siitä, mihin suuntiin evoluutiotutkimus olisi saattanut tällaisen tilanteen vallitessa eksyä. Varpaidemme ansiosta voimme kätevästi harrastaa kiipeilyä, suunnitella pottuvarpaan muista varpaista narulla erottavia sandaaleja, lakkailla varpaankynsiämme ja – mikä parasta – poimia lattialle pudonneita esineitä tarvittaessa varpaillamme joutumatta rasittamaan selkäämme turhalla kumartelulla. Ilman varpaitamme emme myöskään kykenisi jättämään jälkeemme hienoja, vain ihmislajille kuuluvia jalanjälkiä.

Vaikka varpaamme siis saattavatkin vaikuttaa kovin hassuilta kapistuksilta, on niiden merkitystä mahdotonta kyseenalaistaa. Siispä ensi kerralla, kun syliini ilmaantuvat hierontaa kaipaavat jalat, saatan hyvinkin tarttua tehtävään ja näin symbolisesti kiittää varpaitamme uniikin elämänkulkumme mahdollistamisesta. Sitäpaitsi jokainen ansaitsee oikeuden kilpailla ystäviensä kanssa vielä vanhempanakin siitä, kuka vielä yltää saamaan varpaansa suuhun. Kiitos varpaat, te ihmeellisen näköiset jalkojemme pömpelit!