Varvaspohdintoja

Kaikessa kauneudessaankin ihmiskehossa on yksi paikka, joka saa minut kerta toisensa jälkeen kovin hämilleni: varpaat. Joka kerta katsahtaessani noita jalkojeni sormienkaltaisia tynkiä kummastelen mielessäni, miten niiden on mahdollista näyttää niin kovin eriskummallisilta. Syvällisissä mietiskelyissäni olen jopa päätynyt pohtimaan, mitä vaikkapa mahdolliset ystävämme avaruudesta ajattelisivat näistä pikku palleroisista. ”Mitä ovat nämä sormet jaloissa? Millaisia käytännön sovelluksia ne hoitavat? Miksi ne ovat niin lyhyitä käsien sormiin verrattuna? Mitämitämitä?” Nojoo, hitostako minä tiedän, vaikka näillä ystävillämmekin varpaat olisi – pointtini on, että varpaat ovat hassuja. Kovin hassuja tosiaan!

Tutkimusmatkani varpaiden hilpeään maailmaan ei ole mikään uusi ilmiö. Ensimmäisen kerran varpaat herättivät mielenkiintoni jo pienenä tyttönä, kun havaitsin teini-ikänsä loppuvaiheita elelevän isoveljeni varpaiden läsnäolon, tuijottelin niitä hetken mietteissäni ja totesin lopulta veljelleni epätoivoisesta ihmetyksestä pyörein silmin: ”Sulla on kauhian pitkät varpaat!” No, veljenipä siirsi itsekin katseensa varpaisiinsa, pällisteli niitä hetken ja sanoi lopulta: ”Hyi hemmetti, niinpä onkin!” Varvasvalaistumistamme seurasi hetken varpaiden näpertely, jonka seuraamana johtopäätöksenä saatoimme todeta, että kyllä, veljeni varpaat olivat pitkät ja että varpaat ovat toisinaan aika pöljän näköisiä pikkunakkeja.

Epäluuloni varpaita kohtaan vahvistuivat, kun saavuttaessani teini-iän huomasin omienkin varpaideni kasvaneen koomisen pitkiksi. Eiväthän ne todellisuudessa sen pitemmät olleet kuin muidenkaan varpaat saatikka koomisetkaan, mutta ylipäänsä se, että varpaat ovat yleensä pitempiä kuin huomaammekaan, sai minut lievästi oudoksumaan omia varpaitani. Sen kummempia ajattelematta saatoin aikaisemmin esimerkiksi piirtää varpaat vain täydellisen pyöreiksi pikku palluroiksi jalkojen kärjissä. Vaan toisin on nyt! Nyt piirtämäni varpaat muistuttavat… no, varpaita. Hui sentään!

Seilaillessani varvaspohdintojen maailmassa on suhteeni varpaita kohtaan äitynyt toisinaan myös huvitusta herättäviin varpaidenvälttelytilanteisiin. Kun ystäväni päätti ottaa tavakseen huitaista jalkansa syliini ja käskeä minua kiusallaan hieromaan jalkojaan, en voinut muuta kuin kirkaista sisäisesti ja palata muisteloissani traumaattisiin varvaskokemuksiini – paitsi että minullahan ei ole traumaattisia varvaskokemuksia. No, varvashavaintojeni aiheuttamiin kysymyksiin varpaidemme ihmeellisestä olemuksesta.

Vaan palatakseni nykyhetkeen, ei minulla todellisuudessa ole yhtikäs mitään rakkaita varpaitamme vastaan. Emmehän oikeastaan olisi mitään ilman varpaitamme; jos jalkojemme kärjet koostuisivat vaikkapa sorkista tai kavioista, voisi kulkumme näyttää varsin oudoksuttavalta – puhumattakaan siitä, mihin suuntiin evoluutiotutkimus olisi saattanut tällaisen tilanteen vallitessa eksyä. Varpaidemme ansiosta voimme kätevästi harrastaa kiipeilyä, suunnitella pottuvarpaan muista varpaista narulla erottavia sandaaleja, lakkailla varpaankynsiämme ja – mikä parasta – poimia lattialle pudonneita esineitä tarvittaessa varpaillamme joutumatta rasittamaan selkäämme turhalla kumartelulla. Ilman varpaitamme emme myöskään kykenisi jättämään jälkeemme hienoja, vain ihmislajille kuuluvia jalanjälkiä.

Vaikka varpaamme siis saattavatkin vaikuttaa kovin hassuilta kapistuksilta, on niiden merkitystä mahdotonta kyseenalaistaa. Siispä ensi kerralla, kun syliini ilmaantuvat hierontaa kaipaavat jalat, saatan hyvinkin tarttua tehtävään ja näin symbolisesti kiittää varpaitamme uniikin elämänkulkumme mahdollistamisesta. Sitäpaitsi jokainen ansaitsee oikeuden kilpailla ystäviensä kanssa vielä vanhempanakin siitä, kuka vielä yltää saamaan varpaansa suuhun. Kiitos varpaat, te ihmeellisen näköiset jalkojemme pömpelit!