Eläinelokuvia ja itkunpurkauksia

Minä olen aina ollut kova itkemään. Itken lähes naurettavan helposti, surutilanteiden lisäksi ihan vain liikutuksesta, yllätyksestä tai ilosta. Katsoessani elokuvia – olivat ne sitten draamoja tai komedioita - olen jatkuvasti varautunut kyyneliin, ja ollessani vihainen minulle tuottaa usein melkoisia vaikeuksia olla sortumatta vuolaaseen itkeskelyyn yrittäessäni suorittaa raivokasta huutoa. Joskus itkeskelen ihan ilman mitään järkevää syytäkään. Mikään ei kuitenkaan saa minua vollottamaan varmemmin, kuin elokuvien eläimille sattuvat onnettomuudet.

Ensimmäiset muistikuvat herkkyydestäni jäljitän olohuoneemme sohvalle esikoulun ja ala-asteen alun paikkeille. Televisiosta tuli monille tuttu, Beethoven-nimisestä koirasta kertova perhe-elokuva, joka useiden kommellusten ja vaikeuksien jälkeen päättyi mitenkäs muutenkaan kuin onnellisesti. Vaikka Beethovenille ei muistaakseni mitään erityisen kamalaa elokuvassa tapahtunutkaan ja tarina päättyi hilpeisiin tunnelmiin, muistan itkeneeni lohduttomasti jo pienimmistäkin viittauksista elokuvan koirille sattuviin haavereihin. Lopulta äiti hermostui epätoivoiseen itkuuni ja minä päätin, etteivät eläinaiheiset elokuvat tee hyvää mielenterveydelleni.

No, tuli vuosi 2003 ja elokuvateattereihin pamahti Aleksi Mäkelän ohjaama ja muun muassa tyttöjen silloin kovasti ihaileman Jasper Pääkkösen tähdittämä Pahat Pojat, joka kertoi rikollisuuden polulle päätyvistä veljeksistä ja heidän vaikeasta elämästään. Elokuva oli suuri hitti jopa meidän silloisten ala-asteelaisten keskuudessa, ja niinpä kaksi kaveriani riensivät innosta puhkuen elokuviin katsomaan kyseistä leffaa. Seuraavana päivänä koulussa sain kuulla, kuinka eräässä elokuvan kohtauksessa muuan viattomalle koiralle oli käynyt varsin ikävästi. Minä katsoin tyttöjä kauhusta pyörein silmin, melkein kyyneliä pusertaen, ja vannotin, etten koskaan halunnut nähdä tuota kaameaa elokuvaa!

Vuodet vierivät leppoisasti enkä kertaakaan törmännyt tilanteeseen, jossa minun olisi täytynyt nähdä vilaustakaan kammoksumastani elokuvasta. Tilanne kuitenkin muuttui yläasteen toisena tai kolmantena vuonna, kun äidinkielen tunnilla ahkeroivat opetusharjoittelijat päättivät näyttää luokallemme pätkän tietysti juuri Pahoista Pojista. Sormet ristissä rukoilin epätoivoisena, että näytettävä kohtaus olisi mikä tahansa muu kuin se koiran kohtaloksi päättyvä, mutta neiti Kohtalo halusi ilmeisesti noudattaa kohdallani käänteispsykologiaa: luokan valkokankaalle pamahti kuva Vesa-Matti Loirista, jonka vihainen roolihahmo otti ja tappoi julmasti poikansa rakkaan koiraystävän. Huolimatta siitä, että yritin sydän pamppaillen peitellä silmiäni tuskanhikeä tirskuvin sormin, en voinut olla kuulematta tai sen myötä myöskään visualisoimatta noita kauheita tapahtumia. Loppupäivän istuin opetusharjoittelijoille katkerana, yrittäen viivytellä väistämätöntä itkunpurkaustani.


Tuosta päivästä lähtien olen vältellyt melkeinpä mitä tahansa eläinaiheisia elokuvia kuin ruttoa; todistihan jo Beethoven, että edes lastenelokuvat eivät ole turvallisia pikkuiselle psyykelleni. Uusin kielletylle alueelleni asettunut elokuva on vuoden 2009 puolella ilmestynyt Hachiko – tarina uskollisuudesta. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo koirasta, joka odottaa vuosia kuolleen isäntänsä saapumista juna-asemalle. Kuultuani elokuvasta kieltäydyin välittömästi katsomasta sitä jo ennen, kuin olin kuullut elokuvan juonesta sanaakaan. Kerran satuin kuitenkin törmäämään Hachikon arvosteluun eräässä lehdessä, ja arvostelun luettuani itkemieni liikutuksen kyynelten määrää olisi voinut verrata jättimäiseen vesilammikkoon. Pelkästään tätä kirjoittaessani olin vähällä juosta nyyhkyttäen auringonlaskuun.

Mikä näissä elokuvissa sitten saa silmäni niin kovin kostumaan? Jokainen on tietoinen siitä, että maailmassa eläimille sattuu jatkuvasti äärettömän surullisia asioita, joko ihmisten toimesta tai muuten. Arkipäivän ärsykkeiden tulvassa tämä tieto ei kuitenkaan ole jatkuvasti läsnä, ja toisinaan joudumme kohtaamaan ikäviä tosiasioita elokuvien kautta. Eläimet ovat viattomia luontokappaleita, ja kun eläin joutuu suotta kärsimään – etenkin, kun kärsimyksen aiheuttajana on toimintansa epäoikeudenmukaisuudesta varsin tietoinen ihminen – ovat kaikki surun ja näin ollen myös itkun aiheet koossa. Ihmisen ja toisinaan myös ihan vain elämän raakuus on asia, jota on mahdotonta hyväksyä tai ylipäätään kohdata ilman myötätuntoa.

Pidemmälle ajateltuna eläinelokuvien välttelyni on kuitenkin turhaa. Tällaiset elokuvathan juuri tuovat tietoomme asioita, joihin meidän on mahdollista vaikuttaa. Toisinaan meitä on muistutettava kamalista asioista itkunkin uhalla, ja toivon mukaan tämä saa meidät toimimaan myös eläinten oikeuksien ja onnellisen elämän puolesta. Sitä paitsi näiden elokuvien tarkoitushan on yleensä juuri koskettaa katsojaansa – olen siis elävä todiste eläinelokuvien vaikutusvoimasta. Vaikka tarkoituksena nyt sitten olisikin ollut tehdä ihan vain hyvän mielen perhe-elokuva.