Rakkaudesta vessoihin

Perheessäni on aina kukkinut vallaton kakkahuumori. Liekö syy sitten kolmessa rääväsuisessa isoveljessä vai television turruttamissa aivoissa, mutta myös omasta suustani on pienestä taaperosta asti päässyt kerran jos toisenkin hilpeitä vessatarinoita ja ronskia kakkelihuumoria. Suvussani vallinnee yleinen arvostus sananvapautta kohtaan - tai huonot käytöstavat ja alikehittynyt käsitys huumorista.

Ei tilanne kuitenkaan niin paha ole, kuin annan ehkä ymmärtää; kakkaa lentelee suusta lähinnä läheisimpien sukulaisten läsnäollessa ja – omalla kohdallani – ystävien kuullen. Muistan jo ala-asteella rallatelleeni, kuinka mahtavia paikkoja vessat käytännöllisyydessään ovat, joten rakkaat ystäväni lienevät jo tottuneet avoimeen vessasuhtautumiseeni. Tuttavapiirissäni ei ole nimittäin lainkaan oudoksuttavaa kuulla jonkun huudahtavan innokkaasti: ”Nyt pa*kalle!”

Olen yhä samoilla linjoilla ihmisten ja vessojen sielunkumppanuudesta; kuvittelepa esimerkiksi elämää ilman itsestäänselvyyksiämme sisävessoja. Ei sillä, että ulkohuusseissakaan mitään vikaa olisi; niihinhän liittyy aivan oma, alkukantainen tunnelmansa! Kesken kaikkein hektisimmän työpäivän tai vaivaantuneimman sukuvisiitin on vessa se paikka, minne paeta edes hetkeksi tätä vaativaa maailmaa ja hengähtää omien ajatustensa kera. Ja eivätkös parhaat ideatkin putkahda usein päähän juuri kesken istunnon tai suihkun?

Koska vessoja pidetään puheenaiheena hieman epäsoveliaana, jää vessa-arvostuksemme usein valitettavan alhaiseksi. Vessahan on ystävämme, emmekä varmasti syyttä kuskaa kyseiseen tilaan luettavaa mukanamme. Vessalukemisen perustehtävä on saada aikaan jotain tekemistä kaakeleiden tuijottelun tilalle, mutta uskon monen olevan samaa mieltä, kun väitän vessassa lukemisen olevan jo itsessään varsin mukava ja kehittävä kokemus. Jokaisella on varmasti lämpimiä muistoja rentouttavista pönttöilyistä juhlaillallisten jälkeen; maha on täynnä, rauha maassa ja luettavana eilisen Hesari. Tämän enemmän tai vähemmän lyhyen hetken ajan voit unohtaa sosiaaliset edustustehtävät sekä vessan oven ulkopuolelta kaikuvan lasten huudahtelun. Oi, auvoa!

Rakkaudestani vessoja kohtaan halusin nuorempana ottaa asuntomme vessan sisustuksen kontolleni. Kehittelin mahtipontisia visioita vessalukemiskirjastosta, josta halukkaat voisivat tarvittaessa valikoida itselleen mieluista lukemista tulevan koitoksensa ratoksi. Suunnittelin laittavani vessan seinille ajatuksia kohottavia julisteita ja järjestäväni peilikaapin, shampoot ja saippuat päätähuimaavan tyylikkäiksi muodostelmiksi. Väkersin vessamme vierailijoille myös vessakirjan, johon jättää terveisiä ja kirjoitella kuulumisia. Ja aina, kun pahaa-aavistamattomat vieraamme ottivat askeleen kohti tuota pyhää paikkaa, muistutin heitä vessakirjan velvoitteista.
Tehokkaan organisointini johdosta syntyi esimerkiksi kakkakikkare Erasmus, jonka yksi isoveljistäni kerran vessakirjaan raapusti. Mitä korvaamattomia muistoja!

Kun muutin uuteen yksiööni pari kuukautta sitten, päätin vihdoin toteuttaa nuoruuden unelmani jonkinasteisesta toilettikirjastosta. Niinpä kaivoin esiin aikoinaan keräämäni Aku Ankan taskukirja–kokoelman ja järjestin kirjat numerojärjestykseen pyörillä kulkevalle telineelle. Julisteita vessani seinät saivat nähdä jo aiemmin, mutta nyt valitsin katseltaviksi eri kuvat, joissa on enemmän yksityiskohtia ja joita voi tutkailla pitempiäkin aikoja, jos sarjakuvien lukeminen ei satu innostamaan. Toki vessassani on tarjolla myös uusimpia naistenlehtiä ja ilmaisjakeluja. Kohottaisikohan myös muinaisen vessakirjan henkiinherättäminen vessani henkistä olemusta? Joka tapauksessa huussien mahdollisuudet ovat rajattomat. Vierailijoiden mielen iloksi voi keksiä mitä tahansa humoristisista viesteistä huikeisiin, vessapaperirullista koottuihin taideteoksiin!

Vessassa käynnin tarve on yhteinen kaikille ihmisille ympäri maailmaa, joten miksi häpeillä puhumista siitä itsestään? Minä ehdotankin, että vapautamme kauhistelevat asenteemme kakkapuheita ja vessakäyntejä kohtaan. We’ve all been there, we’ve all done that, ellen paremmin sanoisi.

Mää katon sua silmiin!

”Apua, se katsoo mua suoraan silmiin! Näytän varmasti ihan pöhköltä. Se kattoo vieläkin. Tietääkö se musta jotain? Onko tää joku haaste? Miten se ei koskaan räpäytä silmiään…? Milloin itse viimeksi räpäytin silmiäni?” Räpäytän varovasti silmiäni. ”Ja vieläkin tuijotellaan… Mistä me nyt edes puhuttiin? Kauanko meidän on tarkoitus tuijotella toisiamme? No jos mää nyt – krhm – vilkaisisin vaikka tonne tota… vasemmalle.”

Tässäpä minulle erittäin tyypillisiä ajatuksia tilanteessa, jossa olen sattunut jäämään keskustelukumppanini intensiivisen tuijotuksen alaiseksi. Puheskellessa muiden ihmisten kanssa silmiin katsomista pidetään yleensäkin kohteliaana ja toivottavana, mutta itselleni toisten silmiin katsominen yli kahden sekunnin mittaisen ajan on aina ollut äärimmäisen vaatelias tehtävä.

Kuten esimerkissäni, en voi olla ylianalysoimatta silmiintuijottelutilanteita; pohdin hädissäni syitä keskustelutoverini äänenpainoille, eleille ja ilmeille ja päädyn yleensä siihen johtopäätökseen, että tarkkailijani on syystä tai toisesta minulle tättärärää vihainen tai ei muuten vain voi sietää olemustani. Kaikista tuskallisimmilta silmientarkkailutilanteilta ovat kuitenkin aina tuntuneet kohtaamiset koulun opettajien kanssa. Kenties syynä tähän on se, että olen esikoulusta asti pyrkinyt olemaan se kiltti ja voe sentään niin täydellinen tyttö. Tämän johdosta opettajien mielipiteet minusta olivat alusta alkaen tärkeitä niin itsetuntoni kuin kouluarvosanojenkin osalta. Kun nämä mystisen ylivaltaiset opettajat sitten tuijottelivat suoraan silmiini, kuin tietäisivät synkimmätkin salaisuuteni, aloin pakostakin kiinnittää huomiota omaan olemukseeni – tai juuri sen harhakuvalliseen epätäydellisyyteen. Ironisesti ajateltuna tämähän on juuri sellainen hallaa aiheuttava tekijä, mitä ylianalysoija yrittää välttää; kun olo ei ole itsevarma, se myös näkyy.

Kun joku tuijottaa silmiin, on kuin hän yrittäisi sanoa: ”No hohhohhoo, minäpäs katson sinua silmiin, senkin luuseri! Käännätkös katseesi pois?” Ja minähän käännän, ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen tutkailemasta seinien atomien koostumusta. Tai vaikka pohdiskelemasta kuumeisesti universumin laajuutta, jos saatavilla ei ole tuijotukseni kestäviä seiniä.

Silmiin katsominen onkin oikeastaan kuin tuijotuskilpailu: kun toista pällistelee tarpeeksi pitkään, on jommankumman lopulta pakko sortua ja alkaa vaivaantuneesti käännellä hätiköityneitä silmiään. Voiton vie todennäköisesti se, jolla on vahvempi itsetunto, tai sitten vain suuremmat luulot itsestään. Ja niin me heikommat tyydymme vellomaan komplekseissa minäkuvissamme ja epähuomioimaan suurimman osan vastasilmäparimme puheista. Kauhistuneina kuhisevat ja singahtelevat ajatukseni ovatkin yksi syy siihen, miksi joudun niin kovin usein käyttämään sanaa ”mitä”.


Silmiin katsomisen ahdistavuudessa on kuitenkin hauskojakin puolia. Jos satut jonakin päivänä tuntemaan itsesi erityisen vahvaksi ja olo omassa kehossa on mitä mainioin, olet yleensä myös valmiimpi kohtaamaan naapurin kuulumisia kyselevän Martta-tädin ja tämän pistävän katseen. Tällaisina hetkinä voit itsevarmana tuijottaa Martta-tätiä vailla huolen häivää ja hymähtää viileän tyytyväisenä kun täti joutuukin tällä kertaa vilkuilemaan lattioita ennen sinua. Tällaisina päivinä sinä olet se, joka ottaa silmäkontaktin; ei bussikuksi, ei mummokulta eikä edes rouva opettaja.

Silmiin katsomisen ongelman voi kuitenkin eliminoida kokonaan niinkin yksinkertaisella asialla kuin kasvattamalla itsetuntoaan. Olet ihmisenä tismalleen yhtä hyvä, kelpo ja mahtava kuin puhekumppanisikin; miksi siis pelätä sielujemme peilejä? Ei pelkää Martta-tätikään.

Katumusiikin mystisen reippahat voimat!

Kesä on hurmaavan ihanaa aikaa monestakin syystä, mutta yksi suosikkiasioistani tässä vuodenajassa ovat katumuusikot. Ei ole juuri mitään piristävämpää, kuin reipas taustamusiikki, kun kuljeskelet tuskallisen ihmistäyteisellä kadulla pyyhkien hikipisaroita otsaltasi ja yrittäen väistellä vastaantulijoita. Vauhdikas haitarinsoitto ja ilomielinen laulanta parantavat jo ennestään nautinnollista kaupunkipäivää tai vääntävät railakkaalla rytmillään kurtistuneetkin kulmakarvat vallan salsaileviin kuvioihin. Katumusiikki tuo kesäisille kaduille sen tunnelman, josta aurinkoiset kesäpäivät muistetaan.

Kenties juuri arvostuksesta tätä mieltä kohottavaa musiikin voimaa kohtaan minulla on pikkuruisesta tytteröisestä asti ollut pakottava tarve palkita nämä katumuusikot toivomillaan kolikoilla. Kuusivuotias pikku-Saana tahtoi aina välttämättä käydä heittämässä hymyilevälle viuluherralle tai kitaraneidille kolikon tai kaksi – silloinkin, kun äiti reagoi toiveeseeni lievästi huolestuneella suunmutristuksella ja varoitti, että alkoholiin nekin rahat vain menevät. Mutta eihän pikku-Saana moisia huolia noteerannut; kiitollinen hymy muusikon kasvoilla ja parhaimmassa tapauksessa takaa kuuluva iloinen kiitos riittivät poistamaan mielestä epäilykset teon kyseenalaisuudesta. Tiedossa, että on saanut piristettyä jonkun päivää ja piristänyt samalla omaansa, on jotain erityisen virkistävää.

Kohdallani rahan antamisen tarve ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan katumuusikoihin, vaan sama velvoittava tunne jyskyttää päässäni myös jokaisen hyväntekeväisyyskeräykseen rahaa havittelevan henkilön kohdalla. Vaikka viidenkymmenen sentin lahjoittamisen keräykseen voidaankin kiistellä olevan melko tehoton keino tehdä mitään todellista vaikutusta keräyksen kohteena olevien ihmisten elämään tai jonkin muun asian hyväksi, tuntuu silti hyvältä tietää tehneensä edes jotain. Oli tunne auttamisesta sitten illuusiota tai ei, on edes pieni määrä rahaa kuitenkin mennyt johonkin muuhun kuin oman materialistisen omaisuutensa täydentämiseen. Ilahtuvatpa rahankerääjätkin varmasti joka kolikosta, ja toivon mukaan hyvä mieli jatkaa kulkuaan kerääjien kasvoilta.


Minulla sattuu muuten olemaan ehkäpä maailman kiltein veli. Pakkomielteeni saada niin katumuusikot kuin rahankerääjätkin hymyilemään lieneekin osittain veljeltäni opittua asennoitumista ihmisiin, sillä veljelläni on aina ollut tapana olla kaikille aivan kauhistuttavan kiltti. Kun hän sattuu saamaan puhelun puhelinmyyjältä, joka todennäköisesti jo itku kurkussa odottaa seuraavan asiakkaansa mahdollista raivonpurkausta, hän kieltäytyy lehtitilauksesta äärimmäisen ystävällisesti – ei missään tapauksessa ivallisesti – ja parhaimmillaan toivottaa myyjälle onnea työssään. Kun pienempänä kysyin tältä sankariveljeltäni, miksi hän oli puhelinmyyjälle niin ystävällinen, hän kertoi myyjien vain tekevän työtään. Puhelinmyyjät saivat hänen mielestään sietää jo valmiiksi ihan tarpeeksi tympiintyneiden ihmisten loukkauksia. Ja arvatkaas kuka kuunteli näitä sanoja silmät ihailusta kiiluen? Minäpä tietysti.

Enkä vieläkään pysty kävelemään kadulla niin kovin nätisti soittelevan herran tai leidin ohitse tarkistamatta lompakkoani mahdollisten kolikoiden varalta. Jos rahatilanne ei anna periksi, jo pelkkä hymy toimii osana iloisen kesätunnelman vallitsemista. Ja hyvä näin.

Pomppulinnaikävä

On totta, ettei asioita oikein osaa arvostaa ennen kuin ne on menettänyt. Ja nyt en edes puhu mistään vakavasta, kuten ystävyyssuhteen hiipumisesta tai hukatusta muistoesineestä, vaan pomppulinnoista.

Kun lapsena jokainen pomppulinna ja pallomeri oli oikeutetusti ja laillisesti sinun käytettävissäsi, on vanhempana – jo yläasteikäisenä tai aiemmin – tyydyttävä vain katkerasti katselemaan pomppulinnoissa iloitsevia lapsosia ja uskoteltava itselleen, että hyi sentään, enhän minä edes haluaisi tuollaisissa pikkulasten leikkipaikoissa hengailla. Onko kuitenkaan ketään, joka voisi ihan tosissaan väittää tarkoittavansa tuota? Uskonpa, että itse kunkin sydäntä hieman kipristelee joka kerta, kun huvipuistossa ohitse juoksee innosta puhkuva tytöntyllerö tai pojanpallero huutaen possujunaa – sinähän et siihen tule enää pääsemään. Vaikka meidät onkin pakotettu sekä henkisesti että fyysisesti aikuistumaan yhä nopeammin, ei se lapsi meistä todellisuudessa koskaan katoa. Pienenä sitä ei vaan vielä tiedä.



Lapsena pallomerten ja pomppulinnojen kaltaiset hauskuudet ovat itsestäänselvyyksiä; onhan ne tehty nimenomaan lapsille ja niitä on käytettävissä lähes jokaisessa perheiden ajanvietolle suunnitellussa kohteessa. Kun vuosia hiljalleen kertyy, alkaa tieto aikuistumisen mahdollisuudesta, tai ainakin halu aikuistua ja olla enemmän aikuisten kaltainen, kasvaa, minkä johdosta arvostus lasten leikkitiloja kohtaan katoaa usein aivan turhan varhaisessa vaiheessa. Huvipuistoissakin mennään jo mieluummin kiepsutinpyörytinlaitteeseen kuin siihen pomppulinnaan, vaikka olisi iältään vielä kelpuutettu jälkimmäiseen.
Tieto tästä erheestä iskostuu päähämme kyllä siinä vaiheessa, kun pääsy tuohon värikkäiden pallojen maailmaan tai pehmoiseen pompiskelutaivaaseen evätään liian suuren koon ja iän puitteissa. Kyllä siellä pallomeressä olisi mukava rentoutua edes hetki, kun töissä menee ikävästi ja laskut kasautuvat pöydille.



Mikä siinä yleensäkin on, että pienenä halutaan kasvaa aikuisiksi ja aikuisina sitten suoraan sanoen pännii, kun lapset saavat rellestää ja itse pitäisi tutkailla veroilmoituksia? Aikuiseksi kasvamistahan ei voi välttää, mutta lapsekkaan mielen voi onneksi säilyttää. Tästä syystä vaikkapa jonkun nimittäminen negatiivisessa mielessä lapselliseksi tuntuu minusta aika turhalta; onko esimerkiksi lasten piirrettyjen katsominen todella lapsellista, vai vaan haluttomuutta unohtaa sitä aikaa, jolloin emme olleet vielä antaneet vaativan aikuismaailman synkistää mieliämme? Mielestäni mitään, mikä tuntuu mukavalta eikä satuta ketään, ei saisi jättää lapsellisuuden leiman uhalla tekemättä – katso siis lapsuuden suosikkileffasi, ota ilo irti leikkipuiston liukumäestä tai rallattele lastenlauluja, jos siltä tuntuu. Pomppulinnakortti on jo menetetty, joten miksi päästää irti siitä kaikesta lopustakin mukavasta?

Kenkien omistamisen vaikeus

Olen juuri tajunnut olevani eräällä alueella monista muista poikkeava persoona. Näyttää nimittäin siltä, että on ihan tavallista omistaa useita, ellei jopa vähän liiankin monia pareja kenkiä. Minulle taas on aina ollut tavallista pitää käytössä kerralla vain yhtä vaatimatonta kenkäparia, jonka olen sitten aina kirjaimellisesti kuluttanut puhki. Kun äiti kerran yhden tällaisen kenkäparin vedellessä viimeisiään oli heittämässä rakkaat, kahdesta kolmeen vuotta jaloissani pyörineet kenkulaiseni roskiin, minä järkytyin ja vetosin diplomaattisesti kenkien tunnearvoon. No, kengät viettelevät nyt eläkepäiviään varastossa äidin satojen unohdettujen kenkien kanssa jutustellen.

Vaikka en pysty pitämään kerralla käytössä kuin sitä yhtä kenkäparia, en pysty myöskään heittämään pois kenkiä, jotka ovat niin monet kerrat kuljettaneet minut uskollisesti paikasta toiseen ja pahimmillaan vieläpä sietäneet reippahasti lemahtelevaa jalkahikeä. Annettakoon luotettaville kumppaneille ansaitsemansa arvo, vaikka niitä ei enää voisikaan käyttää satuttamatta varpasiaan.

Vasta kuluneen vuoden aikana eteiseeni on ilmestynyt sen aina käytössä olevan kenkäparin vierelle vaihtoehtoisesti käytettävä parivaljakko tai toinenkin. Tähän järjestelmään on kuitenkin hankala tottua, sillä tunnun automaattisesti vaipuvan vain yhden kenkäparin käyttäjäksi; aina jää yksi, katkeria surukyyneliä pärskivä kenkäpari unohduksiin viikoksi tai pariksi. Aina siihen asti, kunnes aktiivinen kenkä hiertää varpaaseeni ikävän rakon enkä voi kävellä muuta kuin niillä jaloissa löysästi klopsuvilla kengillä, joilla kävelin ennen siirtymistä noihin rakon aiheuttaviin kenkiin. Näin kuluvat kenkien päivät; joko kaikki päivät jaloissa tai useampi viikko käyttämättä eteisessä. Ehkä minua ei vain ole syntymässä siunattu sillä aivokapasiteetilla, mikä vaaditaan useamman käytössä olevan kenkäparin omistamiseen.


Tässä vaiheessa jollakulla saattaa herätä epäilevä kysymys kenkien käyttötarkoituksista; vaativathan esimerkiksi juhlat etiketillisesti korrekteja kenkiä, eikä niihin silloin millään reikäisillä kakkitennareilla kopsutella. Noh, myönnettäköön, että kuukausi takaperin minun olikin vihdoin vaivuttava sosiaaliseen paineeseen ja ostettava ihan erilliset juhlakengät ylioppilasjuhliani varten. Aiemmin muistan joko lainanneeni mahdolliset kanoottijalkakokoiset, juhlakenkien nimen kantamaan kykenevät klopsuttimet äidiltäni tai vastahakoisesti vastaanottaneeni äidin salaa ostamat juhlakengät jalkaani. Tällaiset tapaukset ovat aina mystisesti kadonneet kulloinkin kyseessä olevien juhlien jälkeen; kenties tulevaisuuden arkeologit vielä joskus löytävät äitini kenkäkätkön, jonne hän on halunnut säilöä kengät minun brutaaleilta kengänkulutusvoimiltani. Ja sinnepä ovat sitten unohtuneetkin.

Mitä maaston ja sään vaihteluihin tulee, en omista kumisaappaita tai kenkäpareja, jotka olisi ostettu tietynlaista kulkupaikkaa varten. Jos joskus päättäisin heittää selkääni rinkan ja matkata Lappiin vaeltamaan, voisi vaelluskenkien osto tuntua tarpeelliselta, mutta näillä näkymin tennarini ovat kestäneet vallan mainiosti kulkua niin kaatosateessa kuin hiekkarannallakin. Jättäkäämme tosin viekkaasti huomiotta se seikka, että sukkani ovat päässeet kastumaan useammankin kerran.

Mutta mihin minä nyt tällä kirjoituksella oikein tähtään? No, en mihinkään. Vilkaisu eteiseeni sattui käynnistämään päässäni nostalgisen kenkämuistelomontaasin, joka sai minut tajuamaan ilmeisen erikoiset kenkätottumukseni. Monilla tutuillani on kaapit täynnä kenkäpareja, joiden välillä he joutuvat tekemään tuskallisia päätöksiä. Minulla on yhdet kengät, jotka suojaavat jalkojani joka metsäretkellä ja kauppareissulla. Kun yksi kenkäpari kuluu rikki ja jalkani ovat kärsineet tarpeeksi kenkäparin soveltumattomuudesta erilaisiin käyttötarkoituksiin, pidän sille arvoisensa muistohetken ja kiitän vuosien palveluksista. Ehkä minunkin on kuitenkin aika opetella huomioimaan useampia kenkiä kerralla; ei se pieni valinnanvara olisi niin pahitteeksi.

Lallatilei, elämä kuin musikaali!

Musikaalit ovat ihania. Niissä on laulua, musiikkia, tanssia ja paljon sinne tänne pompahtelevia, iloisia ihmisiä. Silloinkin, kun musikaalin on tarkoitus olla vakava, on mukana yleensä edes yksi ilahduttavan pirtsakka laulukohtaus, joka saa kaikki omatkin huolet yhtäkkiä tuntumaan juuri sopivan verran liioitelluilta.

Olisikin vallan loisteliasta, jos oikea elämä toimisi välillä niin kuin musikaali.
Rankan koulu- tai työpäivän jälkeen voisi päästää ilmoille mahtipontisen, melkein eeppisiin mittoihin yltävän soolon siitä, kuinka päivän työ on tehty ja kotona odottaa maailman paras annos eilistä makkarakeittoa. Satunnaiset vastaantulijat vanhoja mummoja myöten laulaisivat kuorossa, kuinka mahtavaa elämä on samalla kun taustalaulajat ylistäisivät voittamattomia taitojasi valmistaa keittoa, jota kuningaskin hörppisi mielellään useamman päivän peräkkäin.

Kun löytää vaatekaupassa sen täydellisen mekon, housuparin tai kravatin, voisi lurauttaa pienen ylistysoodin itselleen ja palkita itsensä siitä, että näyttää vaan niin törkimysmäisen hyvältä juuri tuossa kyseisessä vaatekappaleessa. Satunnaisen moikkaustutun kanssa kuulumisten vaihtaminenkin olisi paljon piristävämpää, kun sen voisi tehdä laulaen; siinä sivussa voisi kenties jopa leikkimielisesti kilpailla siitä, kuka yltää salavihkaa korkeampaan tai matalampaan nuottiin.

Jotta joskus saisi olla myös oikein cool, voisi laulaa karmaisevan pahislaulun joka kerta, kun päättää olla vaihtamatta uutta vessapaperirullaa sen rullan tilalle, josta juuri sattui ottamaan viimeisen palan vessapaperia. Tässä olisi oiva tilaisuus myös kehittää itselleen se julmimmista julmin pahisnauru, jollaisesta muut voivat vain uneksia. Pahislaulut olisivat virkistäviä siitäkin hyvästä, että taustakuoroiksi kelpaisivat mainiosti jo ihan vain satunnaiset kukkakärpäset.


Ja kun päivä menee yksinkertaisesti päin pylleröä, voisi päästää ilmoille epätoivoisen suruvirren elämästä, joka niin julmasti potkiskelee meitä avuttomia ihmisiä päähän. Saavuttaessasi laulun huippukohdan, jossa kuka tahansa tunteellinen ihminen pillahtaisi sympatioissaan itkuun, saattaisi taivas muuttua tummaksi ja antaa laulullesi loppusilauksen laskemalla niskaasi valtaisan sadekuuron.

Puhumattakaan sitten niistä rakkauslauluista.

Jos vakuutuit musikaalien käytännöllisyydestä, suosittelen toimeliaisuutta: miksipä et ilmaisisi itseäsi joskus laulaen? Itse tykkään rallatella ja kehitellä lauluja kaikenlaisista arkipäiväisistä asioista, minkä johdosta olenkin synnyttänyt monia varsin railakkaita melodioita. Ystäväni ovat jo tottuneet satunnaiseen lauleskeluuni eivätkä enää katso minua oudoksuvasti lallatellessani vaikkapa kohtaamani männyn erinomaisuudesta tai muodostaessani laulun, jonka sanat koostuvat vain omasta nimestäni. Jos ystäväni sattuvat vieläpä yhtymään iloiseen rallatteluun, voin sanoa tehneeni päivän hyvän työn.

Joskus asiat on vain helpompi sanoa laulaen.

Kirsisääskihyökkäys!

Kaikkihan pelkäävät jotakin, vai mitä? No, minä pelkään kirsisääskiä. Jos pelkoni kuulostaa huvittavalta, niin... no, sitä se taitaa ollakin. Mutta kaikki pelot lähtevät jostakin, ja minun pelkoni ei ainakaan helpottanut seuraavan kokemuksen myötä!

Oli täysin normaali arki-ilta vuosi tai kaksi sitten. Koska olen aina ollut rutiineja noudattava ihminen, menin tavalliseen tapaani vessaan juuri ennen nukkumaanmenoa ja istahdin pöntölle iloisena hyvin sujuneesta päivästä. Tutkailin vessan lehtihyllyä, nappasin käteeni vanhan Aku Ankan ja sukelsin mietteissäni iloiseen sarjakuvamaailmaan. Mutta enpä tiennyt, että alle viidessä minuutissa kaikki tämä täydellinen rauhallisuus tulisi rikkoutumaan.

Näin silmäkulmassani epämääräistä hälinää. Vilkaisin kohti tuota hilihölinää ja jähmetyin kauhusta reilun sekunnin pituiseksi ajaksi.
Vieressäni lenteli ötökkä, jollaisen nähdessäni niskakarvani nousevat vielä tänäkin päivänä pystyyn kauhun ja ällötyksen sekaisista tunteista ja sisäiset vaistoni käskevät minun juosta lähimpään laivaan ja muuttaa Ruotsiin. Se oli KIRSISÄÄSKI.
Eihän yhden kirsisääsken näkeminen toki normaaleissa olosuhteissa ylitä uutiskynnystä, mutta tässä kirsisääskessä olikin se poikkeus, että se oli vessassa - paikassa, jossa itse kunkin kuuluisi saada toimittaa asiansa rauhassa ilman mahdollisia traumoja tuottavia säikähdyksiä.

Niinpä heitin Aku Ankan maahan, ponnahdin pystyyn ja syöksähdin salamannopeasti kohti lähintä sanomalehteä, joita nyt vessojen lattioilla joskus sattuu lojumaan. Kääräisin lehden tyypilliseen kärpästenliiskauskierteeseen ja vilkuilin ympärilleni. Kun vihdoin sain kirsisääsken näköpiiriini, aloitin hektisen huitomisen yrittäen saada sääsken lehden ja jonkin kovan pinnan, kuten lattian tai seinän, väliin.

Mutta tilanne oli muuttumassa yhä painajaismaisemmaksi! Kuin joku olisi pilaillut kustannuksellani, jostakin pöllähti vielä kaksi muuta kirsisääskeä hölisemään eteeni ja sätkimään niitä pitkiä hämähäkkimäisiä jalkoja, joita kirsisääskillä nyt on. Tässä vaiheessa huusin ja kiljuin jo täyttä kurkkua ja säikähdyksen ja pelon yllyttämät kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
Tilanne oli kuin suoraan pahimmasta painajaisestani: yksin lukitussa vessassa kolmen jättimäisen kirsisääsken piirittämänä. Vaikka suojautumisvaistoni oli saanut minut nappaamaan sanomalehden puolustuksekseni, en voinut kirsisääskien yhtäkkisen ylivoiman hermostuttamana hetkeen muuta kuin täristä kauhusta ja päästellä hädänsekaisia kiljahduksia.
Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin yllättävän puolustautumisreaktion: aloin nyt karjua ja huitoa sanomalehdellä holtittomasti joka suuntaan, missä uskoin kirsisääskiä näkeväni. Kun tuo nopea, mutta äärettömän hitaalta tuntunut hetki oli ohi, seisoin keskellä vessaa hiukset sekaisin ja kolme liiskaantunutta kirsisääskeä lattialla. Huohottaen ja nyyhkyttäen vajosin lattialle ja pillahdin lohduttomaan itkuun. Muistan vieläkin tuon hetken yhtenä pelottavimmista kokemistani episodeista.

Noniin. Vaikka myönnän käyttäneeni äskeisessä tositapahtumien kuvauksessa tehosteena lievää liioittelua, on kertomus pääpiirteissään tosi.
Minä pelkään ötököitä, etenkin kirsisääskiä. Tämä on sinänsä omituista, sillä kirsisääskethän eivät oikeastaan tee mitään, kunhan vain lentelevät. Olenkin mietiskellyt, mikä näissä pikku sätkijöissä sitten pelottaa, ja uskon sen johtuvan juuri tästä kirsisääskien holtittomuudesta. Niillä on pitkät jalat ja ne katoavat helposti näköpiiristä. Alitajuinen ajatus niiden yhtäkkisestä pöllähtämisestä kasvoille tai omiin hiuksiin onkin suorastaan karmaiseva. Jokatapauksessa tämä kuvailemani tapahtuma käynnisti minussa suoranaisen kirsisääskikammon, en nimittäin aiemmin pelännyt näitä öttiäisiä läheskään niin paljon kuin nykyään.

Juttuun liittyy myös mielenkiintoinen mysteeri; mistä ihmeestä vessaani oli päässyt kokonaista kolme kirsisääskeä, ja minne ne olivat piiloutuneet? On toki normaalia, että hyttysiä ja muita ötököitä kulkeutuu sisälle ulkoa tullessa, mutta että kolme kirsisääskeä? Ja kaikki vessassa? Asuin tuolloin äitini kanssa ja olin käskenyt häntä pitämään vessan ikkunan aina visusti kiinni, joten vessan ikkunastakaan nuo kolme kaveria olivat tuskin tulleet. Onko minun siis kehitettävä teoria vessanpöntön takana piilleestä madonreiästä, joka oli ainakin hetkellisesti yhteydessä kirsisääskilandiaan? En halua kuitenkaan uskoa olevan olemassa sellaista paikkaa kuin kirsisääskilandia, sillä sellainen paikka olisi aika ikävä.

No, tuosta päivästä lähtien tarkistin joka kerta vessaan mennessäni vessanpöntön taustan välttyäkseni samankaltaiselta eeppiseltä taistolta kuin minkä tuona eräänä kohtalokkaana iltana jouduin kokemaan. Nyt olen jo muuttanut uuteen asuntoon ja omilleni, ja voitte uskoa, että olen pitänyt huolen siitä, ettei sisään pääse yhtäkään kirsisääskeä.
Mutta jos jotain voisin sanoa tästä kokemuksesta hyötyneeni, niin sainpahan ainakin kerrottavakseni jännän tarinan - vaikka harmittomuudessaan kertomukseni onkin muille vain koominen. Myös isoveljeni muuten pelkää kirsisääskiä; onkohan kyseessä jokin suvussa kulkeva trauma?

Jos totta puhutaan, eivät ne kirsisääsket ehkä kuitenkaan ihan niin pelottavia otuksia ole. Ainakaan, jos ne ovat ikkunan takana eivätkä sisäpuolella.

Aloitus

Ulkoiluttaessani koiraani muuan kauniina kesäiltana päähäni pälkähti pieni, mutta mahtipontinen ajatus: oma blogi. Olen hiukan pölvästi tyttö, joka on kiinnostunut kaikenlaisista asioista; tutkintani ja mielenkiintoni kohteeksi on joutunut monenlaista asiaa peltokuvioista psykologiaan.
Tapanani on myös ollut piinata äitiäni kertomalla hänelle juurta jaksain kaiken, mitä kullakin kerralla olen kustakin aihealuuesta saanut selville. Miksipä siis tuskastuttaa rakasta äippää tämän enempää; voisinhan sen sijaan kirjoittaa kummalliset mietteeni ylös. Ja mikäs siihen parempi keino kuin tämä nykymaailman kummastus internet.
Tämä blogi ei ole niinkään päiväkirja vaan enemmänkin paikka, jonne kirjoittaa milloin mistäkin mieltäni askarruttavasta asiasta. Mitään täysin tarkkaa aihealuetta en lähde edes määrittelemään.
Nimensä blogi sai eräästä pienenä lapsena tekemästäni tarinavihkosta, jonka löysin erään muuttoni yhteydessä varaston kätköistä. Kyseessä oli normaali ruutuvihko, jonka kanteen olin haparoivin kirjaimin kirjoittanut sanat "Saanan patukka tarina kirja". Tällekös muutossa avustaneet ystäväni ja sukulaiseni nauroivat, vaikka kyseessähän on mitä luovin ja hyvällä tavalla epäloogisin "kirjan" nimi mitä olla voi. Vihkoon olin kirjoittanut ja piirtänyt erilaisia tarinoita, kuten tarinan lihavasta kissasta, joka lähtee Egyptiin Spice Girls-nimisellä Spice Girlsien täytteisellä laivalla. Tarinat olivat myös kovin lyhyitä ja muotoa "Jänis oli aamu kävelyllä ja tapasi ketun kettu sanoi terve ja lähti pois huomenna he tapasivat uimahallissa ja heistä tuli ystäviä".
Ellei tämä riitä todisteeksi siitä, että minulla on järkevää asiaa, niin ei sitten mikään. Tai sitten se on todiste juuri siitä päinvastaisesta.