”Apua, se katsoo mua suoraan silmiin! Näytän varmasti ihan pöhköltä. Se kattoo vieläkin. Tietääkö se musta jotain? Onko tää joku haaste? Miten se ei koskaan räpäytä silmiään…? Milloin itse viimeksi räpäytin silmiäni?” Räpäytän varovasti silmiäni. ”Ja vieläkin tuijotellaan… Mistä me nyt edes puhuttiin? Kauanko meidän on tarkoitus tuijotella toisiamme? No jos mää nyt – krhm – vilkaisisin vaikka tonne tota… vasemmalle.”
Tässäpä minulle erittäin tyypillisiä ajatuksia tilanteessa, jossa olen sattunut jäämään keskustelukumppanini intensiivisen tuijotuksen alaiseksi. Puheskellessa muiden ihmisten kanssa silmiin katsomista pidetään yleensäkin kohteliaana ja toivottavana, mutta itselleni toisten silmiin katsominen yli kahden sekunnin mittaisen ajan on aina ollut äärimmäisen vaatelias tehtävä.
Kuten esimerkissäni, en voi olla ylianalysoimatta silmiintuijottelutilanteita; pohdin hädissäni syitä keskustelutoverini äänenpainoille, eleille ja ilmeille ja päädyn yleensä siihen johtopäätökseen, että tarkkailijani on syystä tai toisesta minulle tättärärää vihainen tai ei muuten vain voi sietää olemustani. Kaikista tuskallisimmilta silmientarkkailutilanteilta ovat kuitenkin aina tuntuneet kohtaamiset koulun opettajien kanssa. Kenties syynä tähän on se, että olen esikoulusta asti pyrkinyt olemaan se kiltti ja voe sentään niin täydellinen tyttö. Tämän johdosta opettajien mielipiteet minusta olivat alusta alkaen tärkeitä niin itsetuntoni kuin kouluarvosanojenkin osalta. Kun nämä mystisen ylivaltaiset opettajat sitten tuijottelivat suoraan silmiini, kuin tietäisivät synkimmätkin salaisuuteni, aloin pakostakin kiinnittää huomiota omaan olemukseeni – tai juuri sen harhakuvalliseen epätäydellisyyteen. Ironisesti ajateltuna tämähän on juuri sellainen hallaa aiheuttava tekijä, mitä ylianalysoija yrittää välttää; kun olo ei ole itsevarma, se myös näkyy.
Kun joku tuijottaa silmiin, on kuin hän yrittäisi sanoa: ”No hohhohhoo, minäpäs katson sinua silmiin, senkin luuseri! Käännätkös katseesi pois?” Ja minähän käännän, ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen tutkailemasta seinien atomien koostumusta. Tai vaikka pohdiskelemasta kuumeisesti universumin laajuutta, jos saatavilla ei ole tuijotukseni kestäviä seiniä.
Silmiin katsominen onkin oikeastaan kuin tuijotuskilpailu: kun toista pällistelee tarpeeksi pitkään, on jommankumman lopulta pakko sortua ja alkaa vaivaantuneesti käännellä hätiköityneitä silmiään. Voiton vie todennäköisesti se, jolla on vahvempi itsetunto, tai sitten vain suuremmat luulot itsestään. Ja niin me heikommat tyydymme vellomaan komplekseissa minäkuvissamme ja epähuomioimaan suurimman osan vastasilmäparimme puheista. Kauhistuneina kuhisevat ja singahtelevat ajatukseni ovatkin yksi syy siihen, miksi joudun niin kovin usein käyttämään sanaa ”mitä”.
Silmiin katsomisen ahdistavuudessa on kuitenkin hauskojakin puolia. Jos satut jonakin päivänä tuntemaan itsesi erityisen vahvaksi ja olo omassa kehossa on mitä mainioin, olet yleensä myös valmiimpi kohtaamaan naapurin kuulumisia kyselevän Martta-tädin ja tämän pistävän katseen. Tällaisina hetkinä voit itsevarmana tuijottaa Martta-tätiä vailla huolen häivää ja hymähtää viileän tyytyväisenä kun täti joutuukin tällä kertaa vilkuilemaan lattioita ennen sinua. Tällaisina päivinä sinä olet se, joka ottaa silmäkontaktin; ei bussikuksi, ei mummokulta eikä edes rouva opettaja.
Silmiin katsomisen ongelman voi kuitenkin eliminoida kokonaan niinkin yksinkertaisella asialla kuin kasvattamalla itsetuntoaan. Olet ihmisenä tismalleen yhtä hyvä, kelpo ja mahtava kuin puhekumppanisikin; miksi siis pelätä sielujemme peilejä? Ei pelkää Martta-tätikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti