Olen juuri tajunnut olevani eräällä alueella monista muista poikkeava persoona. Näyttää nimittäin siltä, että on ihan tavallista omistaa useita, ellei jopa vähän liiankin monia pareja kenkiä. Minulle taas on aina ollut tavallista pitää käytössä kerralla vain yhtä vaatimatonta kenkäparia, jonka olen sitten aina kirjaimellisesti kuluttanut puhki. Kun äiti kerran yhden tällaisen kenkäparin vedellessä viimeisiään oli heittämässä rakkaat, kahdesta kolmeen vuotta jaloissani pyörineet kenkulaiseni roskiin, minä järkytyin ja vetosin diplomaattisesti kenkien tunnearvoon. No, kengät viettelevät nyt eläkepäiviään varastossa äidin satojen unohdettujen kenkien kanssa jutustellen.
Vaikka en pysty pitämään kerralla käytössä kuin sitä yhtä kenkäparia, en pysty myöskään heittämään pois kenkiä, jotka ovat niin monet kerrat kuljettaneet minut uskollisesti paikasta toiseen ja pahimmillaan vieläpä sietäneet reippahasti lemahtelevaa jalkahikeä. Annettakoon luotettaville kumppaneille ansaitsemansa arvo, vaikka niitä ei enää voisikaan käyttää satuttamatta varpasiaan.
Vasta kuluneen vuoden aikana eteiseeni on ilmestynyt sen aina käytössä olevan kenkäparin vierelle vaihtoehtoisesti käytettävä parivaljakko tai toinenkin. Tähän järjestelmään on kuitenkin hankala tottua, sillä tunnun automaattisesti vaipuvan vain yhden kenkäparin käyttäjäksi; aina jää yksi, katkeria surukyyneliä pärskivä kenkäpari unohduksiin viikoksi tai pariksi. Aina siihen asti, kunnes aktiivinen kenkä hiertää varpaaseeni ikävän rakon enkä voi kävellä muuta kuin niillä jaloissa löysästi klopsuvilla kengillä, joilla kävelin ennen siirtymistä noihin rakon aiheuttaviin kenkiin. Näin kuluvat kenkien päivät; joko kaikki päivät jaloissa tai useampi viikko käyttämättä eteisessä. Ehkä minua ei vain ole syntymässä siunattu sillä aivokapasiteetilla, mikä vaaditaan useamman käytössä olevan kenkäparin omistamiseen.
Tässä vaiheessa jollakulla saattaa herätä epäilevä kysymys kenkien käyttötarkoituksista; vaativathan esimerkiksi juhlat etiketillisesti korrekteja kenkiä, eikä niihin silloin millään reikäisillä kakkitennareilla kopsutella. Noh, myönnettäköön, että kuukausi takaperin minun olikin vihdoin vaivuttava sosiaaliseen paineeseen ja ostettava ihan erilliset juhlakengät ylioppilasjuhliani varten. Aiemmin muistan joko lainanneeni mahdolliset kanoottijalkakokoiset, juhlakenkien nimen kantamaan kykenevät klopsuttimet äidiltäni tai vastahakoisesti vastaanottaneeni äidin salaa ostamat juhlakengät jalkaani. Tällaiset tapaukset ovat aina mystisesti kadonneet kulloinkin kyseessä olevien juhlien jälkeen; kenties tulevaisuuden arkeologit vielä joskus löytävät äitini kenkäkätkön, jonne hän on halunnut säilöä kengät minun brutaaleilta kengänkulutusvoimiltani. Ja sinnepä ovat sitten unohtuneetkin.
Mitä maaston ja sään vaihteluihin tulee, en omista kumisaappaita tai kenkäpareja, jotka olisi ostettu tietynlaista kulkupaikkaa varten. Jos joskus päättäisin heittää selkääni rinkan ja matkata Lappiin vaeltamaan, voisi vaelluskenkien osto tuntua tarpeelliselta, mutta näillä näkymin tennarini ovat kestäneet vallan mainiosti kulkua niin kaatosateessa kuin hiekkarannallakin. Jättäkäämme tosin viekkaasti huomiotta se seikka, että sukkani ovat päässeet kastumaan useammankin kerran.
Mutta mihin minä nyt tällä kirjoituksella oikein tähtään? No, en mihinkään. Vilkaisu eteiseeni sattui käynnistämään päässäni nostalgisen kenkämuistelomontaasin, joka sai minut tajuamaan ilmeisen erikoiset kenkätottumukseni. Monilla tutuillani on kaapit täynnä kenkäpareja, joiden välillä he joutuvat tekemään tuskallisia päätöksiä. Minulla on yhdet kengät, jotka suojaavat jalkojani joka metsäretkellä ja kauppareissulla. Kun yksi kenkäpari kuluu rikki ja jalkani ovat kärsineet tarpeeksi kenkäparin soveltumattomuudesta erilaisiin käyttötarkoituksiin, pidän sille arvoisensa muistohetken ja kiitän vuosien palveluksista. Ehkä minunkin on kuitenkin aika opetella huomioimaan useampia kenkiä kerralla; ei se pieni valinnanvara olisi niin pahitteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti