Kesä on hurmaavan ihanaa aikaa monestakin syystä, mutta yksi suosikkiasioistani tässä vuodenajassa ovat katumuusikot. Ei ole juuri mitään piristävämpää, kuin reipas taustamusiikki, kun kuljeskelet tuskallisen ihmistäyteisellä kadulla pyyhkien hikipisaroita otsaltasi ja yrittäen väistellä vastaantulijoita. Vauhdikas haitarinsoitto ja ilomielinen laulanta parantavat jo ennestään nautinnollista kaupunkipäivää tai vääntävät railakkaalla rytmillään kurtistuneetkin kulmakarvat vallan salsaileviin kuvioihin. Katumusiikki tuo kesäisille kaduille sen tunnelman, josta aurinkoiset kesäpäivät muistetaan.
Kenties juuri arvostuksesta tätä mieltä kohottavaa musiikin voimaa kohtaan minulla on pikkuruisesta tytteröisestä asti ollut pakottava tarve palkita nämä katumuusikot toivomillaan kolikoilla. Kuusivuotias pikku-Saana tahtoi aina välttämättä käydä heittämässä hymyilevälle viuluherralle tai kitaraneidille kolikon tai kaksi – silloinkin, kun äiti reagoi toiveeseeni lievästi huolestuneella suunmutristuksella ja varoitti, että alkoholiin nekin rahat vain menevät. Mutta eihän pikku-Saana moisia huolia noteerannut; kiitollinen hymy muusikon kasvoilla ja parhaimmassa tapauksessa takaa kuuluva iloinen kiitos riittivät poistamaan mielestä epäilykset teon kyseenalaisuudesta. Tiedossa, että on saanut piristettyä jonkun päivää ja piristänyt samalla omaansa, on jotain erityisen virkistävää.
Kohdallani rahan antamisen tarve ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan katumuusikoihin, vaan sama velvoittava tunne jyskyttää päässäni myös jokaisen hyväntekeväisyyskeräykseen rahaa havittelevan henkilön kohdalla. Vaikka viidenkymmenen sentin lahjoittamisen keräykseen voidaankin kiistellä olevan melko tehoton keino tehdä mitään todellista vaikutusta keräyksen kohteena olevien ihmisten elämään tai jonkin muun asian hyväksi, tuntuu silti hyvältä tietää tehneensä edes jotain. Oli tunne auttamisesta sitten illuusiota tai ei, on edes pieni määrä rahaa kuitenkin mennyt johonkin muuhun kuin oman materialistisen omaisuutensa täydentämiseen. Ilahtuvatpa rahankerääjätkin varmasti joka kolikosta, ja toivon mukaan hyvä mieli jatkaa kulkuaan kerääjien kasvoilta.
Minulla sattuu muuten olemaan ehkäpä maailman kiltein veli. Pakkomielteeni saada niin katumuusikot kuin rahankerääjätkin hymyilemään lieneekin osittain veljeltäni opittua asennoitumista ihmisiin, sillä veljelläni on aina ollut tapana olla kaikille aivan kauhistuttavan kiltti. Kun hän sattuu saamaan puhelun puhelinmyyjältä, joka todennäköisesti jo itku kurkussa odottaa seuraavan asiakkaansa mahdollista raivonpurkausta, hän kieltäytyy lehtitilauksesta äärimmäisen ystävällisesti – ei missään tapauksessa ivallisesti – ja parhaimmillaan toivottaa myyjälle onnea työssään. Kun pienempänä kysyin tältä sankariveljeltäni, miksi hän oli puhelinmyyjälle niin ystävällinen, hän kertoi myyjien vain tekevän työtään. Puhelinmyyjät saivat hänen mielestään sietää jo valmiiksi ihan tarpeeksi tympiintyneiden ihmisten loukkauksia. Ja arvatkaas kuka kuunteli näitä sanoja silmät ihailusta kiiluen? Minäpä tietysti.
Enkä vieläkään pysty kävelemään kadulla niin kovin nätisti soittelevan herran tai leidin ohitse tarkistamatta lompakkoani mahdollisten kolikoiden varalta. Jos rahatilanne ei anna periksi, jo pelkkä hymy toimii osana iloisen kesätunnelman vallitsemista. Ja hyvä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti