Ristikot: puutteita yleissivistyksessä

Istuskelinpas kerran toimettomana luolassani, kun havaitsin käteni ulottuvilla lehden ja lehdessä ristikon. ”Hahaa”, hihkaisin toivottomassa mielessäni. ”Tässäpä onkin oivallinen mahdollisuus todistaa geeniperimäni vaikutus ja paistatella huonompieni ultimaattisessa ihailussa! Minähän tekaisen tämän ristikon kuin vettä vaan.” Tartuin kynään, asetin viisauttani edistävät mielikuvitussilmälasit nenälleni, toistin liudan muita etevyyttäni korostavia toimenpiteitä ja tartuin tehtävään. Kirjoitettuani alas muutaman useammastakin ristikosta löytyvän, helposti pääteltävän sanan kuten ”auto” tai ”Tuisku” vihjeellä Antti, huomasin kuitenkin varsin pian rämpiväni surkeassa epätoivon suossa; ristikosta oli jäljellä 99% ja minun pääni löi tyhjää.

Minun on siis valitettavasti myönnettävä tämä surullinen fakta: minä olen ristikoiden täyttämisessä aivan paska. Vaikka kuinka yrittäisin ähkiä ja puhkia ja puhaltaa taloja nurin, en millään saa helpoiksikaan luokiteltuja ristikoita täytettyä edes puoleenväliin saakka. Ristikkosuoritukseni ovat itseasiassa verrattavissa videopelimenestykseeni. Antakaas, kun selitän. Kuvitellaan skenaario, jossa minä ja ystäväni kamppailemme alfauroksen asemasta tappelupelin avustuksella. Koitan lannistaa ystäväni mieltä sylkemällä suustani mitä tehottomampia fraaseja, kuten ”Valmistaudu häviämään, luuuseri!” tai jotain muuta yhtä tyypillistä. Kun taisto vihdoin alkaa, saan turpaani saman tien ja kuulen pelihahmoni tuskankiljaisun korvissani vielä vuosia eteenpäin. No, tämän kuvitellun ystäväni lailla pieksevät ristikotkin itsevarmuuteni maanrakoon; helposti, nopeasti ja ironista voimaa puhkuen.

Menestyksettömyyteni ristikoiden kanssa on väärin, ja minäpä kerron miksi. Isäni on loistava ristikoiden ratkoja, kuten myös mummoni. Kuten myös toinen mummoni. Kuten myös varmaan ties kuinka moni muukin sukulaiseni, joiden elämään en ole vain vaivautunut perehtymään ristikkotasolla. Kun isäni eteen asettaa ristikon, hänen ei tarvitse kuin lipaista huuliaan, asettaa ei-mielikuvitusviisaudenlasinsa kasvoilleen ja laskea kynä paperille; tadaa, ristikko on valmis. Tämä ristikontäyttöoperaatio on itseasiassa niin nopea, että me tavalliset kuolevaiset emme kykene sitä kehittymättömillä silmillämme havaitsemaan. Kiellän liioittelevani. Kaiken järjen mukaanhan minulla olisi pitänyt olla siis jo syntyessäni kaikki tämä isukkini ihailtava ristikkoyleistietämys ja -taito, mutta toisin on. Tässähän vallan katkeroituu!

Kerron vielä yhden salaisuuden: osaamattomuuteni pätee myös sudokujen saralla. Olen lyhyen elämäni aikana mitellyt voimiani vain muutaman sudokun kanssa ja kokenut joka kerta karvaan tappion. Ensin näyttää siltä, kuin voisin jopa onnistua; numeroita poksahtelee paperille kuin itsestään ja sisäinen ääneni kirjoittaa jo ylistyslauluja tulevia voitonjuhliani varten, mutta yhtäkkiä kaikki tyssää. Pälyilen sudokun reunoja hermostuneena miettien, mihin ihmeeseen se yhdeksäinen tai kahdeksainen nyt tuleekaan, mutta lopulta murrun tuskanhiki otsallani ja hylkään sudokun vedoten kärsimättömään luonteeseeni taikka ajanpuutteseen. Seuraava vaihe on siirtyminen lasten sudokuun; senhän nyt on pakko onnistua! Pari minuuttia myöhemmin mökötän telkkarin ääressä ja katson saippuasarjoja. "Voitit tämän erän, lasten sudoku!"

Kaikista epäonnistumisistani huolimatta muistan yhden kerran, jolloin minä sain ristikon valmiiksi. Istuin junassa ystäväni kanssa ja lueskelin silloista uusinta Suosikkia. Edettyäni tarpeeksi pitkälle luku-urakassani kohtasin ristikon. Silmissäni välähti. Vilkaisin ympärilleni ja totesin junan vaunun olevan tarpeeksi tyhjillään kohdatakseen mahdollisen – ja todennäköisen - häviöni ja ryhdyin kohtalon asettamaan tehtävään. Meni minuutti, meni toinenkin, meni ehkä aika monta muutakin, mutta sitten se tapahtui! Kirjoitin alas ristikon viimeisen sanan. Hihkaisin onnesta, katsoin valmistunutta ristikkoa silmät kimallellen ja onnittelin itseäni hyvästä työstä. Se oli hetki, jota en hevillä unohda. Minä, surkimusten surkimus, tein kokonaisen ristikon. Mitä siitä, vaikka se nyt olisikin ollut äärimmäisen helppo, todennäköisesti vieläpä ikäistäni nuoremmille suunnattu ja täysin vailla suurempaa yleissivistystä vaativaa sanastoa? Tein sen silti, ja se tarkoittaa, että onnistumisen mahdollisuus piilee jokaisen ristikkoa edeltävän lehden sivun seuraavalla sivulla. Lienee siis vain ajan kysymys, milloin kuulun ristikontekijöiden mestarisarjaan!

Neiti leipurin hilpeät herkkupäivät

Minä innostun asioista vähän liiankin helposti. Yleisimmin innostun, kun tiedossa on jonkinlainen juhla. Oli kyseessä sitten joulu, pääsiäinen tai äitimuorin synttärit, niin minun suupieleni ovat vuorenvarmasti juuttuneet hymyävä etäisesti muistuttavaan mutta kuitenkin euforista onnea symboloivaan irvistykseen. Mikäs hemmetti minut sitten saa näin railakkaisiin tunnelmiin? Tietysti se, että nämä juhlavat tilaisuudet antavat minulle mahdollisuuden briljeerata leipomistaidoillani!

Myönnettäköön, että saatoin hieman liioitella leipomusteni mahtavuutta. Minä joka tapauksessa rakastan leipomista, ja juhliin tarvitaan yleensä jonkinlaista herkullista naposteltavaa – ja mikäs sen parempaa, kuin itse leivotut mahtiherkut. On mitä loistokkain tunne, kun saa nostaa uunista ihan itse valmistetun piiraan tai kakun, joka tuoksuu niin tuoksukkaalle ja maistuu niin mainiolle. Parasta on kuitenkin se, kun näkee syöjien reaktiot onnistuneeseen tuotokseen; voi sitä hymyn ja odottavaisten katseiden määrää! Ehkä noin vuosi tai puolitoista taaksepäin päätinkin alkaa harrastaa leipomista. Suunnitelmiini kuului leipoa joka viikonloppu jotain kivaa, kuten leipää tai keksejä, ja joka kuukausi jokin suurempi tai vaativampi taideteos. Kuten arvata saattaa, en aivan pysynyt tavoitteessani, mutta rakkauteni leipomista kohtaan säilyi.

Viikkoaikatauluni haihduttua päätin pyhittää jokaisen juhlan leipomuksille. Minkä tahansa vähemmänkin juhlavan päivän lähestyessä silmissäni alkoivat pyöriä kuvat herkullisista kakkusista, keksuloista ja muista kikkareista. Selailin netin lukuisia leivontablogeja pakkomielteisesti hihitellen ja tein tulevista leipomuksista kattavia listoja hieroskellen käsiäni kuin mikäkin pahis. Kaiken kaikkiaan odotin tulevia leipomispäiviä kuin lapsi joulua. Sitten vietin muutaman päivän desimittataivaassa ja harmittelin tuttavilleni, kuinka herkkujen syömistä piti odottaa vielä muutama päivä. Ja kun tuo mielikuvien kultaama päivä vihdoin koitti, olin niin innoissani, että heittelin syötäviä suuhuni sellaista vauhtia, että päivä tyssäsi usein makean yliannostuksen aiheuttamiin vatsakipuihin.

Luonnollisesti varasin syötävää joka kerta aivan liikaa. Juhlan kuin juhlan jälkeen kaapit notkuivat yhä erilaisia herkkupalleroita; joulun jälkeen pakkaseen heitettiin monta pussia joulutorttuja, syntymäpäivien jälkeen keksejä syötiin monta viikkoa ja ylioppilasjuhlat päättyivät jämäherkkujen kuskaamiseen äitini talolle. Kaikkea en tietenkään ollut itse leiponut; kaupasta piti varata juhlapäivälle myös karkkia ynnä kaikkea muuta kivaa mutta sitäkin tarpeettomampaa.

Yksi katastrofaalisimmista ylilyonneistäni sattui viime pääsiäisenä, tuona pääsiäismunien merkkipäivänä. Koska sallin itseni herkutella vain viikonloppuisin ollessani silti totaalinen karkkihirmu, näin pääsiäisessä tilaisuuden tyydyttää makeannälkääni kerrankin ihan kunnolla. Yleensä vuodessa on vain yksi tällainen päivä ja se on tunnetusti jouluaatto, mutta tänä pääsiäisenä minulla kuitenkin naksahti hieman päässä. Ehkä se johtui siitä, että tajusin todella pitäväni pääsiäissuklaasta ja pupujen muotoon väkerrettyjen suklaaluomusten sabotoimisesta, tai ehkä olin vain niin kovin innoissani siitä, että rakas ystäväni oli tulossa viettämään pääsiäistä kanssani. No, ette halua edes tietää, kuinka paljon tavaraa kuskasimme kaupasta kotiin – sisäinen herkkupeppuni oli työntänyt omatuntoni Annastiinan olkapäältäni asfalttiin.



Onhan se sinänsä hyvä, että meitä halukkaita juhlasyöpöttelyjen organisoijia ja leivoskelijoita on. Minulta vain sattuu löytymään juuri se liioittelun raivostuttava taito. Mitä karkkipäiviin tulee, en oikein osaa hillitä itseäni. Tämä olisi kuitenkin varsin järkevä taito opetella, sillä tuon viime pääsiäisen kaltaisten leipomis- ja namikarkkifestivaalien jälkeen olo on yleensä melkoisen ällöittävä. Oikeastaan normaali rutiininomainen juhlan päätökseni koostuukin lupauksesta olla syömättä enää koskaan mitään herkkuja. Mutta tämä lupaus on tietysti tehty vain rikottavaksi.

No, loppujen lopuksi minäkin olen vain ihminen enkä suinkaan ainut kaltaiseni. Ihmisillähän on monesti tapana vähän liioitella, katsokaa vaikka muotinäytöksiä. Joskus on syytäkin hemmotella itseään mahantäydellisellä kermavaahtoa ja suklaakakkua – kunhan vaan muistaisi sen kohtuuden kultaisen keskitien. Onhan juhlissa muutakin juhlimisen arvoista kuin ne herkut. Vai mitä?

Eläinelokuvia ja itkunpurkauksia

Minä olen aina ollut kova itkemään. Itken lähes naurettavan helposti, surutilanteiden lisäksi ihan vain liikutuksesta, yllätyksestä tai ilosta. Katsoessani elokuvia – olivat ne sitten draamoja tai komedioita - olen jatkuvasti varautunut kyyneliin, ja ollessani vihainen minulle tuottaa usein melkoisia vaikeuksia olla sortumatta vuolaaseen itkeskelyyn yrittäessäni suorittaa raivokasta huutoa. Joskus itkeskelen ihan ilman mitään järkevää syytäkään. Mikään ei kuitenkaan saa minua vollottamaan varmemmin, kuin elokuvien eläimille sattuvat onnettomuudet.

Ensimmäiset muistikuvat herkkyydestäni jäljitän olohuoneemme sohvalle esikoulun ja ala-asteen alun paikkeille. Televisiosta tuli monille tuttu, Beethoven-nimisestä koirasta kertova perhe-elokuva, joka useiden kommellusten ja vaikeuksien jälkeen päättyi mitenkäs muutenkaan kuin onnellisesti. Vaikka Beethovenille ei muistaakseni mitään erityisen kamalaa elokuvassa tapahtunutkaan ja tarina päättyi hilpeisiin tunnelmiin, muistan itkeneeni lohduttomasti jo pienimmistäkin viittauksista elokuvan koirille sattuviin haavereihin. Lopulta äiti hermostui epätoivoiseen itkuuni ja minä päätin, etteivät eläinaiheiset elokuvat tee hyvää mielenterveydelleni.

No, tuli vuosi 2003 ja elokuvateattereihin pamahti Aleksi Mäkelän ohjaama ja muun muassa tyttöjen silloin kovasti ihaileman Jasper Pääkkösen tähdittämä Pahat Pojat, joka kertoi rikollisuuden polulle päätyvistä veljeksistä ja heidän vaikeasta elämästään. Elokuva oli suuri hitti jopa meidän silloisten ala-asteelaisten keskuudessa, ja niinpä kaksi kaveriani riensivät innosta puhkuen elokuviin katsomaan kyseistä leffaa. Seuraavana päivänä koulussa sain kuulla, kuinka eräässä elokuvan kohtauksessa muuan viattomalle koiralle oli käynyt varsin ikävästi. Minä katsoin tyttöjä kauhusta pyörein silmin, melkein kyyneliä pusertaen, ja vannotin, etten koskaan halunnut nähdä tuota kaameaa elokuvaa!

Vuodet vierivät leppoisasti enkä kertaakaan törmännyt tilanteeseen, jossa minun olisi täytynyt nähdä vilaustakaan kammoksumastani elokuvasta. Tilanne kuitenkin muuttui yläasteen toisena tai kolmantena vuonna, kun äidinkielen tunnilla ahkeroivat opetusharjoittelijat päättivät näyttää luokallemme pätkän tietysti juuri Pahoista Pojista. Sormet ristissä rukoilin epätoivoisena, että näytettävä kohtaus olisi mikä tahansa muu kuin se koiran kohtaloksi päättyvä, mutta neiti Kohtalo halusi ilmeisesti noudattaa kohdallani käänteispsykologiaa: luokan valkokankaalle pamahti kuva Vesa-Matti Loirista, jonka vihainen roolihahmo otti ja tappoi julmasti poikansa rakkaan koiraystävän. Huolimatta siitä, että yritin sydän pamppaillen peitellä silmiäni tuskanhikeä tirskuvin sormin, en voinut olla kuulematta tai sen myötä myöskään visualisoimatta noita kauheita tapahtumia. Loppupäivän istuin opetusharjoittelijoille katkerana, yrittäen viivytellä väistämätöntä itkunpurkaustani.


Tuosta päivästä lähtien olen vältellyt melkeinpä mitä tahansa eläinaiheisia elokuvia kuin ruttoa; todistihan jo Beethoven, että edes lastenelokuvat eivät ole turvallisia pikkuiselle psyykelleni. Uusin kielletylle alueelleni asettunut elokuva on vuoden 2009 puolella ilmestynyt Hachiko – tarina uskollisuudesta. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo koirasta, joka odottaa vuosia kuolleen isäntänsä saapumista juna-asemalle. Kuultuani elokuvasta kieltäydyin välittömästi katsomasta sitä jo ennen, kuin olin kuullut elokuvan juonesta sanaakaan. Kerran satuin kuitenkin törmäämään Hachikon arvosteluun eräässä lehdessä, ja arvostelun luettuani itkemieni liikutuksen kyynelten määrää olisi voinut verrata jättimäiseen vesilammikkoon. Pelkästään tätä kirjoittaessani olin vähällä juosta nyyhkyttäen auringonlaskuun.

Mikä näissä elokuvissa sitten saa silmäni niin kovin kostumaan? Jokainen on tietoinen siitä, että maailmassa eläimille sattuu jatkuvasti äärettömän surullisia asioita, joko ihmisten toimesta tai muuten. Arkipäivän ärsykkeiden tulvassa tämä tieto ei kuitenkaan ole jatkuvasti läsnä, ja toisinaan joudumme kohtaamaan ikäviä tosiasioita elokuvien kautta. Eläimet ovat viattomia luontokappaleita, ja kun eläin joutuu suotta kärsimään – etenkin, kun kärsimyksen aiheuttajana on toimintansa epäoikeudenmukaisuudesta varsin tietoinen ihminen – ovat kaikki surun ja näin ollen myös itkun aiheet koossa. Ihmisen ja toisinaan myös ihan vain elämän raakuus on asia, jota on mahdotonta hyväksyä tai ylipäätään kohdata ilman myötätuntoa.

Pidemmälle ajateltuna eläinelokuvien välttelyni on kuitenkin turhaa. Tällaiset elokuvathan juuri tuovat tietoomme asioita, joihin meidän on mahdollista vaikuttaa. Toisinaan meitä on muistutettava kamalista asioista itkunkin uhalla, ja toivon mukaan tämä saa meidät toimimaan myös eläinten oikeuksien ja onnellisen elämän puolesta. Sitä paitsi näiden elokuvien tarkoitushan on yleensä juuri koskettaa katsojaansa – olen siis elävä todiste eläinelokuvien vaikutusvoimasta. Vaikka tarkoituksena nyt sitten olisikin ollut tehdä ihan vain hyvän mielen perhe-elokuva.

Varvaspohdintoja

Kaikessa kauneudessaankin ihmiskehossa on yksi paikka, joka saa minut kerta toisensa jälkeen kovin hämilleni: varpaat. Joka kerta katsahtaessani noita jalkojeni sormienkaltaisia tynkiä kummastelen mielessäni, miten niiden on mahdollista näyttää niin kovin eriskummallisilta. Syvällisissä mietiskelyissäni olen jopa päätynyt pohtimaan, mitä vaikkapa mahdolliset ystävämme avaruudesta ajattelisivat näistä pikku palleroisista. ”Mitä ovat nämä sormet jaloissa? Millaisia käytännön sovelluksia ne hoitavat? Miksi ne ovat niin lyhyitä käsien sormiin verrattuna? Mitämitämitä?” Nojoo, hitostako minä tiedän, vaikka näillä ystävillämmekin varpaat olisi – pointtini on, että varpaat ovat hassuja. Kovin hassuja tosiaan!

Tutkimusmatkani varpaiden hilpeään maailmaan ei ole mikään uusi ilmiö. Ensimmäisen kerran varpaat herättivät mielenkiintoni jo pienenä tyttönä, kun havaitsin teini-ikänsä loppuvaiheita elelevän isoveljeni varpaiden läsnäolon, tuijottelin niitä hetken mietteissäni ja totesin lopulta veljelleni epätoivoisesta ihmetyksestä pyörein silmin: ”Sulla on kauhian pitkät varpaat!” No, veljenipä siirsi itsekin katseensa varpaisiinsa, pällisteli niitä hetken ja sanoi lopulta: ”Hyi hemmetti, niinpä onkin!” Varvasvalaistumistamme seurasi hetken varpaiden näpertely, jonka seuraamana johtopäätöksenä saatoimme todeta, että kyllä, veljeni varpaat olivat pitkät ja että varpaat ovat toisinaan aika pöljän näköisiä pikkunakkeja.

Epäluuloni varpaita kohtaan vahvistuivat, kun saavuttaessani teini-iän huomasin omienkin varpaideni kasvaneen koomisen pitkiksi. Eiväthän ne todellisuudessa sen pitemmät olleet kuin muidenkaan varpaat saatikka koomisetkaan, mutta ylipäänsä se, että varpaat ovat yleensä pitempiä kuin huomaammekaan, sai minut lievästi oudoksumaan omia varpaitani. Sen kummempia ajattelematta saatoin aikaisemmin esimerkiksi piirtää varpaat vain täydellisen pyöreiksi pikku palluroiksi jalkojen kärjissä. Vaan toisin on nyt! Nyt piirtämäni varpaat muistuttavat… no, varpaita. Hui sentään!

Seilaillessani varvaspohdintojen maailmassa on suhteeni varpaita kohtaan äitynyt toisinaan myös huvitusta herättäviin varpaidenvälttelytilanteisiin. Kun ystäväni päätti ottaa tavakseen huitaista jalkansa syliini ja käskeä minua kiusallaan hieromaan jalkojaan, en voinut muuta kuin kirkaista sisäisesti ja palata muisteloissani traumaattisiin varvaskokemuksiini – paitsi että minullahan ei ole traumaattisia varvaskokemuksia. No, varvashavaintojeni aiheuttamiin kysymyksiin varpaidemme ihmeellisestä olemuksesta.

Vaan palatakseni nykyhetkeen, ei minulla todellisuudessa ole yhtikäs mitään rakkaita varpaitamme vastaan. Emmehän oikeastaan olisi mitään ilman varpaitamme; jos jalkojemme kärjet koostuisivat vaikkapa sorkista tai kavioista, voisi kulkumme näyttää varsin oudoksuttavalta – puhumattakaan siitä, mihin suuntiin evoluutiotutkimus olisi saattanut tällaisen tilanteen vallitessa eksyä. Varpaidemme ansiosta voimme kätevästi harrastaa kiipeilyä, suunnitella pottuvarpaan muista varpaista narulla erottavia sandaaleja, lakkailla varpaankynsiämme ja – mikä parasta – poimia lattialle pudonneita esineitä tarvittaessa varpaillamme joutumatta rasittamaan selkäämme turhalla kumartelulla. Ilman varpaitamme emme myöskään kykenisi jättämään jälkeemme hienoja, vain ihmislajille kuuluvia jalanjälkiä.

Vaikka varpaamme siis saattavatkin vaikuttaa kovin hassuilta kapistuksilta, on niiden merkitystä mahdotonta kyseenalaistaa. Siispä ensi kerralla, kun syliini ilmaantuvat hierontaa kaipaavat jalat, saatan hyvinkin tarttua tehtävään ja näin symbolisesti kiittää varpaitamme uniikin elämänkulkumme mahdollistamisesta. Sitäpaitsi jokainen ansaitsee oikeuden kilpailla ystäviensä kanssa vielä vanhempanakin siitä, kuka vielä yltää saamaan varpaansa suuhun. Kiitos varpaat, te ihmeellisen näköiset jalkojemme pömpelit!

Rakkaudesta vessoihin

Perheessäni on aina kukkinut vallaton kakkahuumori. Liekö syy sitten kolmessa rääväsuisessa isoveljessä vai television turruttamissa aivoissa, mutta myös omasta suustani on pienestä taaperosta asti päässyt kerran jos toisenkin hilpeitä vessatarinoita ja ronskia kakkelihuumoria. Suvussani vallinnee yleinen arvostus sananvapautta kohtaan - tai huonot käytöstavat ja alikehittynyt käsitys huumorista.

Ei tilanne kuitenkaan niin paha ole, kuin annan ehkä ymmärtää; kakkaa lentelee suusta lähinnä läheisimpien sukulaisten läsnäollessa ja – omalla kohdallani – ystävien kuullen. Muistan jo ala-asteella rallatelleeni, kuinka mahtavia paikkoja vessat käytännöllisyydessään ovat, joten rakkaat ystäväni lienevät jo tottuneet avoimeen vessasuhtautumiseeni. Tuttavapiirissäni ei ole nimittäin lainkaan oudoksuttavaa kuulla jonkun huudahtavan innokkaasti: ”Nyt pa*kalle!”

Olen yhä samoilla linjoilla ihmisten ja vessojen sielunkumppanuudesta; kuvittelepa esimerkiksi elämää ilman itsestäänselvyyksiämme sisävessoja. Ei sillä, että ulkohuusseissakaan mitään vikaa olisi; niihinhän liittyy aivan oma, alkukantainen tunnelmansa! Kesken kaikkein hektisimmän työpäivän tai vaivaantuneimman sukuvisiitin on vessa se paikka, minne paeta edes hetkeksi tätä vaativaa maailmaa ja hengähtää omien ajatustensa kera. Ja eivätkös parhaat ideatkin putkahda usein päähän juuri kesken istunnon tai suihkun?

Koska vessoja pidetään puheenaiheena hieman epäsoveliaana, jää vessa-arvostuksemme usein valitettavan alhaiseksi. Vessahan on ystävämme, emmekä varmasti syyttä kuskaa kyseiseen tilaan luettavaa mukanamme. Vessalukemisen perustehtävä on saada aikaan jotain tekemistä kaakeleiden tuijottelun tilalle, mutta uskon monen olevan samaa mieltä, kun väitän vessassa lukemisen olevan jo itsessään varsin mukava ja kehittävä kokemus. Jokaisella on varmasti lämpimiä muistoja rentouttavista pönttöilyistä juhlaillallisten jälkeen; maha on täynnä, rauha maassa ja luettavana eilisen Hesari. Tämän enemmän tai vähemmän lyhyen hetken ajan voit unohtaa sosiaaliset edustustehtävät sekä vessan oven ulkopuolelta kaikuvan lasten huudahtelun. Oi, auvoa!

Rakkaudestani vessoja kohtaan halusin nuorempana ottaa asuntomme vessan sisustuksen kontolleni. Kehittelin mahtipontisia visioita vessalukemiskirjastosta, josta halukkaat voisivat tarvittaessa valikoida itselleen mieluista lukemista tulevan koitoksensa ratoksi. Suunnittelin laittavani vessan seinille ajatuksia kohottavia julisteita ja järjestäväni peilikaapin, shampoot ja saippuat päätähuimaavan tyylikkäiksi muodostelmiksi. Väkersin vessamme vierailijoille myös vessakirjan, johon jättää terveisiä ja kirjoitella kuulumisia. Ja aina, kun pahaa-aavistamattomat vieraamme ottivat askeleen kohti tuota pyhää paikkaa, muistutin heitä vessakirjan velvoitteista.
Tehokkaan organisointini johdosta syntyi esimerkiksi kakkakikkare Erasmus, jonka yksi isoveljistäni kerran vessakirjaan raapusti. Mitä korvaamattomia muistoja!

Kun muutin uuteen yksiööni pari kuukautta sitten, päätin vihdoin toteuttaa nuoruuden unelmani jonkinasteisesta toilettikirjastosta. Niinpä kaivoin esiin aikoinaan keräämäni Aku Ankan taskukirja–kokoelman ja järjestin kirjat numerojärjestykseen pyörillä kulkevalle telineelle. Julisteita vessani seinät saivat nähdä jo aiemmin, mutta nyt valitsin katseltaviksi eri kuvat, joissa on enemmän yksityiskohtia ja joita voi tutkailla pitempiäkin aikoja, jos sarjakuvien lukeminen ei satu innostamaan. Toki vessassani on tarjolla myös uusimpia naistenlehtiä ja ilmaisjakeluja. Kohottaisikohan myös muinaisen vessakirjan henkiinherättäminen vessani henkistä olemusta? Joka tapauksessa huussien mahdollisuudet ovat rajattomat. Vierailijoiden mielen iloksi voi keksiä mitä tahansa humoristisista viesteistä huikeisiin, vessapaperirullista koottuihin taideteoksiin!

Vessassa käynnin tarve on yhteinen kaikille ihmisille ympäri maailmaa, joten miksi häpeillä puhumista siitä itsestään? Minä ehdotankin, että vapautamme kauhistelevat asenteemme kakkapuheita ja vessakäyntejä kohtaan. We’ve all been there, we’ve all done that, ellen paremmin sanoisi.

Mää katon sua silmiin!

”Apua, se katsoo mua suoraan silmiin! Näytän varmasti ihan pöhköltä. Se kattoo vieläkin. Tietääkö se musta jotain? Onko tää joku haaste? Miten se ei koskaan räpäytä silmiään…? Milloin itse viimeksi räpäytin silmiäni?” Räpäytän varovasti silmiäni. ”Ja vieläkin tuijotellaan… Mistä me nyt edes puhuttiin? Kauanko meidän on tarkoitus tuijotella toisiamme? No jos mää nyt – krhm – vilkaisisin vaikka tonne tota… vasemmalle.”

Tässäpä minulle erittäin tyypillisiä ajatuksia tilanteessa, jossa olen sattunut jäämään keskustelukumppanini intensiivisen tuijotuksen alaiseksi. Puheskellessa muiden ihmisten kanssa silmiin katsomista pidetään yleensäkin kohteliaana ja toivottavana, mutta itselleni toisten silmiin katsominen yli kahden sekunnin mittaisen ajan on aina ollut äärimmäisen vaatelias tehtävä.

Kuten esimerkissäni, en voi olla ylianalysoimatta silmiintuijottelutilanteita; pohdin hädissäni syitä keskustelutoverini äänenpainoille, eleille ja ilmeille ja päädyn yleensä siihen johtopäätökseen, että tarkkailijani on syystä tai toisesta minulle tättärärää vihainen tai ei muuten vain voi sietää olemustani. Kaikista tuskallisimmilta silmientarkkailutilanteilta ovat kuitenkin aina tuntuneet kohtaamiset koulun opettajien kanssa. Kenties syynä tähän on se, että olen esikoulusta asti pyrkinyt olemaan se kiltti ja voe sentään niin täydellinen tyttö. Tämän johdosta opettajien mielipiteet minusta olivat alusta alkaen tärkeitä niin itsetuntoni kuin kouluarvosanojenkin osalta. Kun nämä mystisen ylivaltaiset opettajat sitten tuijottelivat suoraan silmiini, kuin tietäisivät synkimmätkin salaisuuteni, aloin pakostakin kiinnittää huomiota omaan olemukseeni – tai juuri sen harhakuvalliseen epätäydellisyyteen. Ironisesti ajateltuna tämähän on juuri sellainen hallaa aiheuttava tekijä, mitä ylianalysoija yrittää välttää; kun olo ei ole itsevarma, se myös näkyy.

Kun joku tuijottaa silmiin, on kuin hän yrittäisi sanoa: ”No hohhohhoo, minäpäs katson sinua silmiin, senkin luuseri! Käännätkös katseesi pois?” Ja minähän käännän, ja löydän itseni kerta toisensa jälkeen tutkailemasta seinien atomien koostumusta. Tai vaikka pohdiskelemasta kuumeisesti universumin laajuutta, jos saatavilla ei ole tuijotukseni kestäviä seiniä.

Silmiin katsominen onkin oikeastaan kuin tuijotuskilpailu: kun toista pällistelee tarpeeksi pitkään, on jommankumman lopulta pakko sortua ja alkaa vaivaantuneesti käännellä hätiköityneitä silmiään. Voiton vie todennäköisesti se, jolla on vahvempi itsetunto, tai sitten vain suuremmat luulot itsestään. Ja niin me heikommat tyydymme vellomaan komplekseissa minäkuvissamme ja epähuomioimaan suurimman osan vastasilmäparimme puheista. Kauhistuneina kuhisevat ja singahtelevat ajatukseni ovatkin yksi syy siihen, miksi joudun niin kovin usein käyttämään sanaa ”mitä”.


Silmiin katsomisen ahdistavuudessa on kuitenkin hauskojakin puolia. Jos satut jonakin päivänä tuntemaan itsesi erityisen vahvaksi ja olo omassa kehossa on mitä mainioin, olet yleensä myös valmiimpi kohtaamaan naapurin kuulumisia kyselevän Martta-tädin ja tämän pistävän katseen. Tällaisina hetkinä voit itsevarmana tuijottaa Martta-tätiä vailla huolen häivää ja hymähtää viileän tyytyväisenä kun täti joutuukin tällä kertaa vilkuilemaan lattioita ennen sinua. Tällaisina päivinä sinä olet se, joka ottaa silmäkontaktin; ei bussikuksi, ei mummokulta eikä edes rouva opettaja.

Silmiin katsomisen ongelman voi kuitenkin eliminoida kokonaan niinkin yksinkertaisella asialla kuin kasvattamalla itsetuntoaan. Olet ihmisenä tismalleen yhtä hyvä, kelpo ja mahtava kuin puhekumppanisikin; miksi siis pelätä sielujemme peilejä? Ei pelkää Martta-tätikään.

Katumusiikin mystisen reippahat voimat!

Kesä on hurmaavan ihanaa aikaa monestakin syystä, mutta yksi suosikkiasioistani tässä vuodenajassa ovat katumuusikot. Ei ole juuri mitään piristävämpää, kuin reipas taustamusiikki, kun kuljeskelet tuskallisen ihmistäyteisellä kadulla pyyhkien hikipisaroita otsaltasi ja yrittäen väistellä vastaantulijoita. Vauhdikas haitarinsoitto ja ilomielinen laulanta parantavat jo ennestään nautinnollista kaupunkipäivää tai vääntävät railakkaalla rytmillään kurtistuneetkin kulmakarvat vallan salsaileviin kuvioihin. Katumusiikki tuo kesäisille kaduille sen tunnelman, josta aurinkoiset kesäpäivät muistetaan.

Kenties juuri arvostuksesta tätä mieltä kohottavaa musiikin voimaa kohtaan minulla on pikkuruisesta tytteröisestä asti ollut pakottava tarve palkita nämä katumuusikot toivomillaan kolikoilla. Kuusivuotias pikku-Saana tahtoi aina välttämättä käydä heittämässä hymyilevälle viuluherralle tai kitaraneidille kolikon tai kaksi – silloinkin, kun äiti reagoi toiveeseeni lievästi huolestuneella suunmutristuksella ja varoitti, että alkoholiin nekin rahat vain menevät. Mutta eihän pikku-Saana moisia huolia noteerannut; kiitollinen hymy muusikon kasvoilla ja parhaimmassa tapauksessa takaa kuuluva iloinen kiitos riittivät poistamaan mielestä epäilykset teon kyseenalaisuudesta. Tiedossa, että on saanut piristettyä jonkun päivää ja piristänyt samalla omaansa, on jotain erityisen virkistävää.

Kohdallani rahan antamisen tarve ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan katumuusikoihin, vaan sama velvoittava tunne jyskyttää päässäni myös jokaisen hyväntekeväisyyskeräykseen rahaa havittelevan henkilön kohdalla. Vaikka viidenkymmenen sentin lahjoittamisen keräykseen voidaankin kiistellä olevan melko tehoton keino tehdä mitään todellista vaikutusta keräyksen kohteena olevien ihmisten elämään tai jonkin muun asian hyväksi, tuntuu silti hyvältä tietää tehneensä edes jotain. Oli tunne auttamisesta sitten illuusiota tai ei, on edes pieni määrä rahaa kuitenkin mennyt johonkin muuhun kuin oman materialistisen omaisuutensa täydentämiseen. Ilahtuvatpa rahankerääjätkin varmasti joka kolikosta, ja toivon mukaan hyvä mieli jatkaa kulkuaan kerääjien kasvoilta.


Minulla sattuu muuten olemaan ehkäpä maailman kiltein veli. Pakkomielteeni saada niin katumuusikot kuin rahankerääjätkin hymyilemään lieneekin osittain veljeltäni opittua asennoitumista ihmisiin, sillä veljelläni on aina ollut tapana olla kaikille aivan kauhistuttavan kiltti. Kun hän sattuu saamaan puhelun puhelinmyyjältä, joka todennäköisesti jo itku kurkussa odottaa seuraavan asiakkaansa mahdollista raivonpurkausta, hän kieltäytyy lehtitilauksesta äärimmäisen ystävällisesti – ei missään tapauksessa ivallisesti – ja parhaimmillaan toivottaa myyjälle onnea työssään. Kun pienempänä kysyin tältä sankariveljeltäni, miksi hän oli puhelinmyyjälle niin ystävällinen, hän kertoi myyjien vain tekevän työtään. Puhelinmyyjät saivat hänen mielestään sietää jo valmiiksi ihan tarpeeksi tympiintyneiden ihmisten loukkauksia. Ja arvatkaas kuka kuunteli näitä sanoja silmät ihailusta kiiluen? Minäpä tietysti.

Enkä vieläkään pysty kävelemään kadulla niin kovin nätisti soittelevan herran tai leidin ohitse tarkistamatta lompakkoani mahdollisten kolikoiden varalta. Jos rahatilanne ei anna periksi, jo pelkkä hymy toimii osana iloisen kesätunnelman vallitsemista. Ja hyvä näin.