Ristikot: puutteita yleissivistyksessä

Istuskelinpas kerran toimettomana luolassani, kun havaitsin käteni ulottuvilla lehden ja lehdessä ristikon. ”Hahaa”, hihkaisin toivottomassa mielessäni. ”Tässäpä onkin oivallinen mahdollisuus todistaa geeniperimäni vaikutus ja paistatella huonompieni ultimaattisessa ihailussa! Minähän tekaisen tämän ristikon kuin vettä vaan.” Tartuin kynään, asetin viisauttani edistävät mielikuvitussilmälasit nenälleni, toistin liudan muita etevyyttäni korostavia toimenpiteitä ja tartuin tehtävään. Kirjoitettuani alas muutaman useammastakin ristikosta löytyvän, helposti pääteltävän sanan kuten ”auto” tai ”Tuisku” vihjeellä Antti, huomasin kuitenkin varsin pian rämpiväni surkeassa epätoivon suossa; ristikosta oli jäljellä 99% ja minun pääni löi tyhjää.

Minun on siis valitettavasti myönnettävä tämä surullinen fakta: minä olen ristikoiden täyttämisessä aivan paska. Vaikka kuinka yrittäisin ähkiä ja puhkia ja puhaltaa taloja nurin, en millään saa helpoiksikaan luokiteltuja ristikoita täytettyä edes puoleenväliin saakka. Ristikkosuoritukseni ovat itseasiassa verrattavissa videopelimenestykseeni. Antakaas, kun selitän. Kuvitellaan skenaario, jossa minä ja ystäväni kamppailemme alfauroksen asemasta tappelupelin avustuksella. Koitan lannistaa ystäväni mieltä sylkemällä suustani mitä tehottomampia fraaseja, kuten ”Valmistaudu häviämään, luuuseri!” tai jotain muuta yhtä tyypillistä. Kun taisto vihdoin alkaa, saan turpaani saman tien ja kuulen pelihahmoni tuskankiljaisun korvissani vielä vuosia eteenpäin. No, tämän kuvitellun ystäväni lailla pieksevät ristikotkin itsevarmuuteni maanrakoon; helposti, nopeasti ja ironista voimaa puhkuen.

Menestyksettömyyteni ristikoiden kanssa on väärin, ja minäpä kerron miksi. Isäni on loistava ristikoiden ratkoja, kuten myös mummoni. Kuten myös toinen mummoni. Kuten myös varmaan ties kuinka moni muukin sukulaiseni, joiden elämään en ole vain vaivautunut perehtymään ristikkotasolla. Kun isäni eteen asettaa ristikon, hänen ei tarvitse kuin lipaista huuliaan, asettaa ei-mielikuvitusviisaudenlasinsa kasvoilleen ja laskea kynä paperille; tadaa, ristikko on valmis. Tämä ristikontäyttöoperaatio on itseasiassa niin nopea, että me tavalliset kuolevaiset emme kykene sitä kehittymättömillä silmillämme havaitsemaan. Kiellän liioittelevani. Kaiken järjen mukaanhan minulla olisi pitänyt olla siis jo syntyessäni kaikki tämä isukkini ihailtava ristikkoyleistietämys ja -taito, mutta toisin on. Tässähän vallan katkeroituu!

Kerron vielä yhden salaisuuden: osaamattomuuteni pätee myös sudokujen saralla. Olen lyhyen elämäni aikana mitellyt voimiani vain muutaman sudokun kanssa ja kokenut joka kerta karvaan tappion. Ensin näyttää siltä, kuin voisin jopa onnistua; numeroita poksahtelee paperille kuin itsestään ja sisäinen ääneni kirjoittaa jo ylistyslauluja tulevia voitonjuhliani varten, mutta yhtäkkiä kaikki tyssää. Pälyilen sudokun reunoja hermostuneena miettien, mihin ihmeeseen se yhdeksäinen tai kahdeksainen nyt tuleekaan, mutta lopulta murrun tuskanhiki otsallani ja hylkään sudokun vedoten kärsimättömään luonteeseeni taikka ajanpuutteseen. Seuraava vaihe on siirtyminen lasten sudokuun; senhän nyt on pakko onnistua! Pari minuuttia myöhemmin mökötän telkkarin ääressä ja katson saippuasarjoja. "Voitit tämän erän, lasten sudoku!"

Kaikista epäonnistumisistani huolimatta muistan yhden kerran, jolloin minä sain ristikon valmiiksi. Istuin junassa ystäväni kanssa ja lueskelin silloista uusinta Suosikkia. Edettyäni tarpeeksi pitkälle luku-urakassani kohtasin ristikon. Silmissäni välähti. Vilkaisin ympärilleni ja totesin junan vaunun olevan tarpeeksi tyhjillään kohdatakseen mahdollisen – ja todennäköisen - häviöni ja ryhdyin kohtalon asettamaan tehtävään. Meni minuutti, meni toinenkin, meni ehkä aika monta muutakin, mutta sitten se tapahtui! Kirjoitin alas ristikon viimeisen sanan. Hihkaisin onnesta, katsoin valmistunutta ristikkoa silmät kimallellen ja onnittelin itseäni hyvästä työstä. Se oli hetki, jota en hevillä unohda. Minä, surkimusten surkimus, tein kokonaisen ristikon. Mitä siitä, vaikka se nyt olisikin ollut äärimmäisen helppo, todennäköisesti vieläpä ikäistäni nuoremmille suunnattu ja täysin vailla suurempaa yleissivistystä vaativaa sanastoa? Tein sen silti, ja se tarkoittaa, että onnistumisen mahdollisuus piilee jokaisen ristikkoa edeltävän lehden sivun seuraavalla sivulla. Lienee siis vain ajan kysymys, milloin kuulun ristikontekijöiden mestarisarjaan!

Neiti leipurin hilpeät herkkupäivät

Minä innostun asioista vähän liiankin helposti. Yleisimmin innostun, kun tiedossa on jonkinlainen juhla. Oli kyseessä sitten joulu, pääsiäinen tai äitimuorin synttärit, niin minun suupieleni ovat vuorenvarmasti juuttuneet hymyävä etäisesti muistuttavaan mutta kuitenkin euforista onnea symboloivaan irvistykseen. Mikäs hemmetti minut sitten saa näin railakkaisiin tunnelmiin? Tietysti se, että nämä juhlavat tilaisuudet antavat minulle mahdollisuuden briljeerata leipomistaidoillani!

Myönnettäköön, että saatoin hieman liioitella leipomusteni mahtavuutta. Minä joka tapauksessa rakastan leipomista, ja juhliin tarvitaan yleensä jonkinlaista herkullista naposteltavaa – ja mikäs sen parempaa, kuin itse leivotut mahtiherkut. On mitä loistokkain tunne, kun saa nostaa uunista ihan itse valmistetun piiraan tai kakun, joka tuoksuu niin tuoksukkaalle ja maistuu niin mainiolle. Parasta on kuitenkin se, kun näkee syöjien reaktiot onnistuneeseen tuotokseen; voi sitä hymyn ja odottavaisten katseiden määrää! Ehkä noin vuosi tai puolitoista taaksepäin päätinkin alkaa harrastaa leipomista. Suunnitelmiini kuului leipoa joka viikonloppu jotain kivaa, kuten leipää tai keksejä, ja joka kuukausi jokin suurempi tai vaativampi taideteos. Kuten arvata saattaa, en aivan pysynyt tavoitteessani, mutta rakkauteni leipomista kohtaan säilyi.

Viikkoaikatauluni haihduttua päätin pyhittää jokaisen juhlan leipomuksille. Minkä tahansa vähemmänkin juhlavan päivän lähestyessä silmissäni alkoivat pyöriä kuvat herkullisista kakkusista, keksuloista ja muista kikkareista. Selailin netin lukuisia leivontablogeja pakkomielteisesti hihitellen ja tein tulevista leipomuksista kattavia listoja hieroskellen käsiäni kuin mikäkin pahis. Kaiken kaikkiaan odotin tulevia leipomispäiviä kuin lapsi joulua. Sitten vietin muutaman päivän desimittataivaassa ja harmittelin tuttavilleni, kuinka herkkujen syömistä piti odottaa vielä muutama päivä. Ja kun tuo mielikuvien kultaama päivä vihdoin koitti, olin niin innoissani, että heittelin syötäviä suuhuni sellaista vauhtia, että päivä tyssäsi usein makean yliannostuksen aiheuttamiin vatsakipuihin.

Luonnollisesti varasin syötävää joka kerta aivan liikaa. Juhlan kuin juhlan jälkeen kaapit notkuivat yhä erilaisia herkkupalleroita; joulun jälkeen pakkaseen heitettiin monta pussia joulutorttuja, syntymäpäivien jälkeen keksejä syötiin monta viikkoa ja ylioppilasjuhlat päättyivät jämäherkkujen kuskaamiseen äitini talolle. Kaikkea en tietenkään ollut itse leiponut; kaupasta piti varata juhlapäivälle myös karkkia ynnä kaikkea muuta kivaa mutta sitäkin tarpeettomampaa.

Yksi katastrofaalisimmista ylilyonneistäni sattui viime pääsiäisenä, tuona pääsiäismunien merkkipäivänä. Koska sallin itseni herkutella vain viikonloppuisin ollessani silti totaalinen karkkihirmu, näin pääsiäisessä tilaisuuden tyydyttää makeannälkääni kerrankin ihan kunnolla. Yleensä vuodessa on vain yksi tällainen päivä ja se on tunnetusti jouluaatto, mutta tänä pääsiäisenä minulla kuitenkin naksahti hieman päässä. Ehkä se johtui siitä, että tajusin todella pitäväni pääsiäissuklaasta ja pupujen muotoon väkerrettyjen suklaaluomusten sabotoimisesta, tai ehkä olin vain niin kovin innoissani siitä, että rakas ystäväni oli tulossa viettämään pääsiäistä kanssani. No, ette halua edes tietää, kuinka paljon tavaraa kuskasimme kaupasta kotiin – sisäinen herkkupeppuni oli työntänyt omatuntoni Annastiinan olkapäältäni asfalttiin.



Onhan se sinänsä hyvä, että meitä halukkaita juhlasyöpöttelyjen organisoijia ja leivoskelijoita on. Minulta vain sattuu löytymään juuri se liioittelun raivostuttava taito. Mitä karkkipäiviin tulee, en oikein osaa hillitä itseäni. Tämä olisi kuitenkin varsin järkevä taito opetella, sillä tuon viime pääsiäisen kaltaisten leipomis- ja namikarkkifestivaalien jälkeen olo on yleensä melkoisen ällöittävä. Oikeastaan normaali rutiininomainen juhlan päätökseni koostuukin lupauksesta olla syömättä enää koskaan mitään herkkuja. Mutta tämä lupaus on tietysti tehty vain rikottavaksi.

No, loppujen lopuksi minäkin olen vain ihminen enkä suinkaan ainut kaltaiseni. Ihmisillähän on monesti tapana vähän liioitella, katsokaa vaikka muotinäytöksiä. Joskus on syytäkin hemmotella itseään mahantäydellisellä kermavaahtoa ja suklaakakkua – kunhan vaan muistaisi sen kohtuuden kultaisen keskitien. Onhan juhlissa muutakin juhlimisen arvoista kuin ne herkut. Vai mitä?

Aloitus

Ulkoiluttaessani koiraani muuan kauniina kesäiltana päähäni pälkähti pieni, mutta mahtipontinen ajatus: oma blogi. Olen hiukan pölvästi tyttö, joka on kiinnostunut kaikenlaisista asioista; tutkintani ja mielenkiintoni kohteeksi on joutunut monenlaista asiaa peltokuvioista psykologiaan.
Tapanani on myös ollut piinata äitiäni kertomalla hänelle juurta jaksain kaiken, mitä kullakin kerralla olen kustakin aihealuuesta saanut selville. Miksipä siis tuskastuttaa rakasta äippää tämän enempää; voisinhan sen sijaan kirjoittaa kummalliset mietteeni ylös. Ja mikäs siihen parempi keino kuin tämä nykymaailman kummastus internet.
Tämä blogi ei ole niinkään päiväkirja vaan enemmänkin paikka, jonne kirjoittaa milloin mistäkin mieltäni askarruttavasta asiasta. Mitään täysin tarkkaa aihealuetta en lähde edes määrittelemään.
Nimensä blogi sai eräästä pienenä lapsena tekemästäni tarinavihkosta, jonka löysin erään muuttoni yhteydessä varaston kätköistä. Kyseessä oli normaali ruutuvihko, jonka kanteen olin haparoivin kirjaimin kirjoittanut sanat "Saanan patukka tarina kirja". Tällekös muutossa avustaneet ystäväni ja sukulaiseni nauroivat, vaikka kyseessähän on mitä luovin ja hyvällä tavalla epäloogisin "kirjan" nimi mitä olla voi. Vihkoon olin kirjoittanut ja piirtänyt erilaisia tarinoita, kuten tarinan lihavasta kissasta, joka lähtee Egyptiin Spice Girls-nimisellä Spice Girlsien täytteisellä laivalla. Tarinat olivat myös kovin lyhyitä ja muotoa "Jänis oli aamu kävelyllä ja tapasi ketun kettu sanoi terve ja lähti pois huomenna he tapasivat uimahallissa ja heistä tuli ystäviä".
Ellei tämä riitä todisteeksi siitä, että minulla on järkevää asiaa, niin ei sitten mikään. Tai sitten se on todiste juuri siitä päinvastaisesta.