Ristikot: puutteita yleissivistyksessä

Istuskelinpas kerran toimettomana luolassani, kun havaitsin käteni ulottuvilla lehden ja lehdessä ristikon. ”Hahaa”, hihkaisin toivottomassa mielessäni. ”Tässäpä onkin oivallinen mahdollisuus todistaa geeniperimäni vaikutus ja paistatella huonompieni ultimaattisessa ihailussa! Minähän tekaisen tämän ristikon kuin vettä vaan.” Tartuin kynään, asetin viisauttani edistävät mielikuvitussilmälasit nenälleni, toistin liudan muita etevyyttäni korostavia toimenpiteitä ja tartuin tehtävään. Kirjoitettuani alas muutaman useammastakin ristikosta löytyvän, helposti pääteltävän sanan kuten ”auto” tai ”Tuisku” vihjeellä Antti, huomasin kuitenkin varsin pian rämpiväni surkeassa epätoivon suossa; ristikosta oli jäljellä 99% ja minun pääni löi tyhjää.

Minun on siis valitettavasti myönnettävä tämä surullinen fakta: minä olen ristikoiden täyttämisessä aivan paska. Vaikka kuinka yrittäisin ähkiä ja puhkia ja puhaltaa taloja nurin, en millään saa helpoiksikaan luokiteltuja ristikoita täytettyä edes puoleenväliin saakka. Ristikkosuoritukseni ovat itseasiassa verrattavissa videopelimenestykseeni. Antakaas, kun selitän. Kuvitellaan skenaario, jossa minä ja ystäväni kamppailemme alfauroksen asemasta tappelupelin avustuksella. Koitan lannistaa ystäväni mieltä sylkemällä suustani mitä tehottomampia fraaseja, kuten ”Valmistaudu häviämään, luuuseri!” tai jotain muuta yhtä tyypillistä. Kun taisto vihdoin alkaa, saan turpaani saman tien ja kuulen pelihahmoni tuskankiljaisun korvissani vielä vuosia eteenpäin. No, tämän kuvitellun ystäväni lailla pieksevät ristikotkin itsevarmuuteni maanrakoon; helposti, nopeasti ja ironista voimaa puhkuen.

Menestyksettömyyteni ristikoiden kanssa on väärin, ja minäpä kerron miksi. Isäni on loistava ristikoiden ratkoja, kuten myös mummoni. Kuten myös toinen mummoni. Kuten myös varmaan ties kuinka moni muukin sukulaiseni, joiden elämään en ole vain vaivautunut perehtymään ristikkotasolla. Kun isäni eteen asettaa ristikon, hänen ei tarvitse kuin lipaista huuliaan, asettaa ei-mielikuvitusviisaudenlasinsa kasvoilleen ja laskea kynä paperille; tadaa, ristikko on valmis. Tämä ristikontäyttöoperaatio on itseasiassa niin nopea, että me tavalliset kuolevaiset emme kykene sitä kehittymättömillä silmillämme havaitsemaan. Kiellän liioittelevani. Kaiken järjen mukaanhan minulla olisi pitänyt olla siis jo syntyessäni kaikki tämä isukkini ihailtava ristikkoyleistietämys ja -taito, mutta toisin on. Tässähän vallan katkeroituu!

Kerron vielä yhden salaisuuden: osaamattomuuteni pätee myös sudokujen saralla. Olen lyhyen elämäni aikana mitellyt voimiani vain muutaman sudokun kanssa ja kokenut joka kerta karvaan tappion. Ensin näyttää siltä, kuin voisin jopa onnistua; numeroita poksahtelee paperille kuin itsestään ja sisäinen ääneni kirjoittaa jo ylistyslauluja tulevia voitonjuhliani varten, mutta yhtäkkiä kaikki tyssää. Pälyilen sudokun reunoja hermostuneena miettien, mihin ihmeeseen se yhdeksäinen tai kahdeksainen nyt tuleekaan, mutta lopulta murrun tuskanhiki otsallani ja hylkään sudokun vedoten kärsimättömään luonteeseeni taikka ajanpuutteseen. Seuraava vaihe on siirtyminen lasten sudokuun; senhän nyt on pakko onnistua! Pari minuuttia myöhemmin mökötän telkkarin ääressä ja katson saippuasarjoja. "Voitit tämän erän, lasten sudoku!"

Kaikista epäonnistumisistani huolimatta muistan yhden kerran, jolloin minä sain ristikon valmiiksi. Istuin junassa ystäväni kanssa ja lueskelin silloista uusinta Suosikkia. Edettyäni tarpeeksi pitkälle luku-urakassani kohtasin ristikon. Silmissäni välähti. Vilkaisin ympärilleni ja totesin junan vaunun olevan tarpeeksi tyhjillään kohdatakseen mahdollisen – ja todennäköisen - häviöni ja ryhdyin kohtalon asettamaan tehtävään. Meni minuutti, meni toinenkin, meni ehkä aika monta muutakin, mutta sitten se tapahtui! Kirjoitin alas ristikon viimeisen sanan. Hihkaisin onnesta, katsoin valmistunutta ristikkoa silmät kimallellen ja onnittelin itseäni hyvästä työstä. Se oli hetki, jota en hevillä unohda. Minä, surkimusten surkimus, tein kokonaisen ristikon. Mitä siitä, vaikka se nyt olisikin ollut äärimmäisen helppo, todennäköisesti vieläpä ikäistäni nuoremmille suunnattu ja täysin vailla suurempaa yleissivistystä vaativaa sanastoa? Tein sen silti, ja se tarkoittaa, että onnistumisen mahdollisuus piilee jokaisen ristikkoa edeltävän lehden sivun seuraavalla sivulla. Lienee siis vain ajan kysymys, milloin kuulun ristikontekijöiden mestarisarjaan!