Neiti leipurin hilpeät herkkupäivät

Minä innostun asioista vähän liiankin helposti. Yleisimmin innostun, kun tiedossa on jonkinlainen juhla. Oli kyseessä sitten joulu, pääsiäinen tai äitimuorin synttärit, niin minun suupieleni ovat vuorenvarmasti juuttuneet hymyävä etäisesti muistuttavaan mutta kuitenkin euforista onnea symboloivaan irvistykseen. Mikäs hemmetti minut sitten saa näin railakkaisiin tunnelmiin? Tietysti se, että nämä juhlavat tilaisuudet antavat minulle mahdollisuuden briljeerata leipomistaidoillani!

Myönnettäköön, että saatoin hieman liioitella leipomusteni mahtavuutta. Minä joka tapauksessa rakastan leipomista, ja juhliin tarvitaan yleensä jonkinlaista herkullista naposteltavaa – ja mikäs sen parempaa, kuin itse leivotut mahtiherkut. On mitä loistokkain tunne, kun saa nostaa uunista ihan itse valmistetun piiraan tai kakun, joka tuoksuu niin tuoksukkaalle ja maistuu niin mainiolle. Parasta on kuitenkin se, kun näkee syöjien reaktiot onnistuneeseen tuotokseen; voi sitä hymyn ja odottavaisten katseiden määrää! Ehkä noin vuosi tai puolitoista taaksepäin päätinkin alkaa harrastaa leipomista. Suunnitelmiini kuului leipoa joka viikonloppu jotain kivaa, kuten leipää tai keksejä, ja joka kuukausi jokin suurempi tai vaativampi taideteos. Kuten arvata saattaa, en aivan pysynyt tavoitteessani, mutta rakkauteni leipomista kohtaan säilyi.

Viikkoaikatauluni haihduttua päätin pyhittää jokaisen juhlan leipomuksille. Minkä tahansa vähemmänkin juhlavan päivän lähestyessä silmissäni alkoivat pyöriä kuvat herkullisista kakkusista, keksuloista ja muista kikkareista. Selailin netin lukuisia leivontablogeja pakkomielteisesti hihitellen ja tein tulevista leipomuksista kattavia listoja hieroskellen käsiäni kuin mikäkin pahis. Kaiken kaikkiaan odotin tulevia leipomispäiviä kuin lapsi joulua. Sitten vietin muutaman päivän desimittataivaassa ja harmittelin tuttavilleni, kuinka herkkujen syömistä piti odottaa vielä muutama päivä. Ja kun tuo mielikuvien kultaama päivä vihdoin koitti, olin niin innoissani, että heittelin syötäviä suuhuni sellaista vauhtia, että päivä tyssäsi usein makean yliannostuksen aiheuttamiin vatsakipuihin.

Luonnollisesti varasin syötävää joka kerta aivan liikaa. Juhlan kuin juhlan jälkeen kaapit notkuivat yhä erilaisia herkkupalleroita; joulun jälkeen pakkaseen heitettiin monta pussia joulutorttuja, syntymäpäivien jälkeen keksejä syötiin monta viikkoa ja ylioppilasjuhlat päättyivät jämäherkkujen kuskaamiseen äitini talolle. Kaikkea en tietenkään ollut itse leiponut; kaupasta piti varata juhlapäivälle myös karkkia ynnä kaikkea muuta kivaa mutta sitäkin tarpeettomampaa.

Yksi katastrofaalisimmista ylilyonneistäni sattui viime pääsiäisenä, tuona pääsiäismunien merkkipäivänä. Koska sallin itseni herkutella vain viikonloppuisin ollessani silti totaalinen karkkihirmu, näin pääsiäisessä tilaisuuden tyydyttää makeannälkääni kerrankin ihan kunnolla. Yleensä vuodessa on vain yksi tällainen päivä ja se on tunnetusti jouluaatto, mutta tänä pääsiäisenä minulla kuitenkin naksahti hieman päässä. Ehkä se johtui siitä, että tajusin todella pitäväni pääsiäissuklaasta ja pupujen muotoon väkerrettyjen suklaaluomusten sabotoimisesta, tai ehkä olin vain niin kovin innoissani siitä, että rakas ystäväni oli tulossa viettämään pääsiäistä kanssani. No, ette halua edes tietää, kuinka paljon tavaraa kuskasimme kaupasta kotiin – sisäinen herkkupeppuni oli työntänyt omatuntoni Annastiinan olkapäältäni asfalttiin.



Onhan se sinänsä hyvä, että meitä halukkaita juhlasyöpöttelyjen organisoijia ja leivoskelijoita on. Minulta vain sattuu löytymään juuri se liioittelun raivostuttava taito. Mitä karkkipäiviin tulee, en oikein osaa hillitä itseäni. Tämä olisi kuitenkin varsin järkevä taito opetella, sillä tuon viime pääsiäisen kaltaisten leipomis- ja namikarkkifestivaalien jälkeen olo on yleensä melkoisen ällöittävä. Oikeastaan normaali rutiininomainen juhlan päätökseni koostuukin lupauksesta olla syömättä enää koskaan mitään herkkuja. Mutta tämä lupaus on tietysti tehty vain rikottavaksi.

No, loppujen lopuksi minäkin olen vain ihminen enkä suinkaan ainut kaltaiseni. Ihmisillähän on monesti tapana vähän liioitella, katsokaa vaikka muotinäytöksiä. Joskus on syytäkin hemmotella itseään mahantäydellisellä kermavaahtoa ja suklaakakkua – kunhan vaan muistaisi sen kohtuuden kultaisen keskitien. Onhan juhlissa muutakin juhlimisen arvoista kuin ne herkut. Vai mitä?