On totta, ettei asioita oikein osaa arvostaa ennen kuin ne on menettänyt. Ja nyt en edes puhu mistään vakavasta, kuten ystävyyssuhteen hiipumisesta tai hukatusta muistoesineestä, vaan pomppulinnoista.
Kun lapsena jokainen pomppulinna ja pallomeri oli oikeutetusti ja laillisesti sinun käytettävissäsi, on vanhempana – jo yläasteikäisenä tai aiemmin – tyydyttävä vain katkerasti katselemaan pomppulinnoissa iloitsevia lapsosia ja uskoteltava itselleen, että hyi sentään, enhän minä edes haluaisi tuollaisissa pikkulasten leikkipaikoissa hengailla. Onko kuitenkaan ketään, joka voisi ihan tosissaan väittää tarkoittavansa tuota? Uskonpa, että itse kunkin sydäntä hieman kipristelee joka kerta, kun huvipuistossa ohitse juoksee innosta puhkuva tytöntyllerö tai pojanpallero huutaen possujunaa – sinähän et siihen tule enää pääsemään. Vaikka meidät onkin pakotettu sekä henkisesti että fyysisesti aikuistumaan yhä nopeammin, ei se lapsi meistä todellisuudessa koskaan katoa. Pienenä sitä ei vaan vielä tiedä.
Lapsena pallomerten ja pomppulinnojen kaltaiset hauskuudet ovat itsestäänselvyyksiä; onhan ne tehty nimenomaan lapsille ja niitä on käytettävissä lähes jokaisessa perheiden ajanvietolle suunnitellussa kohteessa. Kun vuosia hiljalleen kertyy, alkaa tieto aikuistumisen mahdollisuudesta, tai ainakin halu aikuistua ja olla enemmän aikuisten kaltainen, kasvaa, minkä johdosta arvostus lasten leikkitiloja kohtaan katoaa usein aivan turhan varhaisessa vaiheessa. Huvipuistoissakin mennään jo mieluummin kiepsutinpyörytinlaitteeseen kuin siihen pomppulinnaan, vaikka olisi iältään vielä kelpuutettu jälkimmäiseen.
Tieto tästä erheestä iskostuu päähämme kyllä siinä vaiheessa, kun pääsy tuohon värikkäiden pallojen maailmaan tai pehmoiseen pompiskelutaivaaseen evätään liian suuren koon ja iän puitteissa. Kyllä siellä pallomeressä olisi mukava rentoutua edes hetki, kun töissä menee ikävästi ja laskut kasautuvat pöydille.
Mikä siinä yleensäkin on, että pienenä halutaan kasvaa aikuisiksi ja aikuisina sitten suoraan sanoen pännii, kun lapset saavat rellestää ja itse pitäisi tutkailla veroilmoituksia? Aikuiseksi kasvamistahan ei voi välttää, mutta lapsekkaan mielen voi onneksi säilyttää. Tästä syystä vaikkapa jonkun nimittäminen negatiivisessa mielessä lapselliseksi tuntuu minusta aika turhalta; onko esimerkiksi lasten piirrettyjen katsominen todella lapsellista, vai vaan haluttomuutta unohtaa sitä aikaa, jolloin emme olleet vielä antaneet vaativan aikuismaailman synkistää mieliämme? Mielestäni mitään, mikä tuntuu mukavalta eikä satuta ketään, ei saisi jättää lapsellisuuden leiman uhalla tekemättä – katso siis lapsuuden suosikkileffasi, ota ilo irti leikkipuiston liukumäestä tai rallattele lastenlauluja, jos siltä tuntuu. Pomppulinnakortti on jo menetetty, joten miksi päästää irti siitä kaikesta lopustakin mukavasta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti